keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tutkimusten mukaan skyyttejä johti Suomen sukuinen heimo

reikkalaisen uskomuksen mukaan skyytit olivat maailman pohjoisin kansa: Skyyttien valtakunta ulottui niiden seutujen rajoille, jossa satoi aina lunta. Maan takana oli Hyperborea,ντυμένη ακριβώς όπως ο άντρας. Αυτό δείχνει ότι ορισμένες γυναίκες, κυρίως νέες και ανύπαντρες, μπορούσαν να είναι πολεμίστριες, στην κυριολεξία Αμαζόνες.onnellinen maahttps://nijmegenmarches2017.everydayhero.com/uk/nickiandalan Amazing!!!!!! Thank you all SO much. What generous people you Cumbrians are!!! You will be constantly in our thoughts as we march xxxxxxen voi säilyttää kunniallisuutta

perjantai 8. syyskuuta 2017

Iltaa, aamulla kurssille.Hyvä ystävä tuli ja meni.Nähdään taas parin viikon päästä kun tulee uudelleen ja on ehkä yötäkin.? Tosikiva juttu 😊

söin jotain kasvia puutarhassa ja suu paloi kokonaan sitten neljä opäivää kurkkua poltti sitten alkoi nuha vaikka kipu lpoppui. koira säntäsi huoneeseen ja pöydän alle ajattelin että tulee kohta maanjäristys. maansjäristys olikin mutta 200 km päässä;As m any of you know last year was not a good time for us and Jennie has decided that it is time to put the Ben More on the market, and pass it onto someone who will look after it and the staff and customers. Please contact josh.hill@christie.com for detailsΟύτε την πιο καυλιάρα ούτε την πιο όμορφη ούτε την πιο νοικοκυρά. Αυτή με το καλύτερο σημάδι στην παντόφλα διαλέγουν στο τέλος μη κουράζεστε

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

"I'm scared," said Piglet. "A story will help," said Pooh. "How?" "Oh. Don't you know? Stories make your heart grow."

Tässä mielessä Teivaisen pyrkimys johtaa negatiivisen vallan käsitteestä sosialistia ajatuksia ”demokraattisten periaatteiden soveltamisesta talouteen” on siten valitettavasti jo määritelmänsä mukaan mahdotonta. Tämä ei johdu niinkään kaikkien sosialististen ajatusten välttämättömästä perustumisesta positiivisen vapauden idealle. Tätä Teivainen ymmärtääkseni pyrkii juuri purkamaan ja ajattelemaan sosialistisia periaatteita pitäen kiinni negatiivisesta vapauden käsitteestä. Näinhän ovat tehneet myös niin sanotut analyyttiset marxistit. Suurempana ongelmana on liberaalille demokratialle ominainen liberalismin ja demokratian käsitteiden samaistaminen, vaikka Berlin halusi nimenomaan erottaa näiden oletetun yhteyden negatiivisen ja positiivisen vallan erottelullaan. Suurempana ongelmana on liberaalille demokratialle ominainen liberalismin ja demokratian käsitteiden samaistaminen. Berlinin erottelu yksinkertaistetaan yleensä erotteluksi sen välillä, onko kyseessä vapaus jostakin (negatiivinen) vai vapaus (johonkin), mutta varsinainen erotuksen poliittinen pihvi on erottelu yksilön vapauden ja hallinnan subjektin välillä. ”’Kuka hallitsee minua?’ on loogisesti erillään kysymyksestä ’Miten pitkälti hallitus puuttuu asioihini?’ Negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteiden tärkeä vastakkaisuus perustuu viime kädessä juuri tähän eroon”. Berlin varta vasten korostaa, ettei yksilönvapauksien ja kansanvallan (demokratia) välillä ole mitään vääjäämätöntä yhteyttä. Demokratia saattaa riistää kansalaisilta lukuisia yksilöllisiä vapauksia ja vapaamielinen yksinvaltias taas voi taata alaisilleen laajatkin yksilölliset vapaudet. Berlinin määritykset sekä vapaudesta että demokratiasta voidaan tietenkin kiistää, mutta demokratisointia ei voida puolustaa tinkimättömästi negatiivisen vapauden perustalta, kun koko käsitteen tarkoitus oli leikata kaikki looginen yhteys yksilön vapauksien ja kansanvallan väliltä pois. Demokratiaa voidaan toki puolustaa, vaikka pitäydyttäisiinkin negatiivisen vapauden käsitteessä, mutta kyse ei ole vapauden vaan demokratian puolustamisesta. Berlin itse oli vankka liberalisti, mutta tämän liberalismi merkitsi ennen kaikkea arvopluralismia, ei suinkaan erityisestä yksilön negatiivisen vapauden arvosta johdonmukaisesti johdettua järjestelmää. Berlinin pluralismi ei tietenkään ole myöskään mikään ainoa ja aito liberalismin muoto eikä tämän näkemys negatiivisesta vapaudesta ainoa ja aito vapaus käsite tai edes ominainen kaikille liberalisteille. Berlinin oma käsitteellisen rajaamisen ongelma ja paradoksi on, että tämä pluralisti haluaa kuitenkin määrittää vain yhden negatiivisena yksilön vapautena käsitetyn varsinaisen vapauden muodon ja vieläpä nähdä tämän saman vapauden poliittisena vapautena. Mutta tämä poliittisen vapauden yksityistäminen ei voi merkitä muuta kuin yksilöllistä vapautta kaikesta poliittisesta yhdessä toiminnasta. Yhteisen toiminnan vapaus ja yksilön vapaus Siitä lähtien kun Benjamin Constant formuloi kuuluisan erottelunsa antiikin ”yhteiskunnallisen vallan jakamisen” poliittisen vapauden ja modernin ”yksityisten nautintojen turvaamisen” vapauden välille, on jaksettu muistuttaa, kuinka antiikin poliittinen vapaus ei mukamas tunnustanut lainkaan yksityistä vapautta. Mutta edes tämä yksilön vapauden suuri puolustaja ei samaistanut poliittista vapautta ja yksityistä vapautta tai palauttanut toista toiseen. Hannah Arendt, jota on aina syytetty antiikin vapauden ihailusta ja jonka vapausajattelua on väheksytty, itse asiassa korosti aina yksilön ja yksityisyyden vapauden tärkeyttä. Mutta Arendt myös muistutti, että on poliittisesti aivan yhtä vaarallista ja totalitaristista unohtaa poliittisen yhdessä toiminnan ja vallan jakamisen vapaus kuin pyrkiä tukahduttamaan yksilöllinen vapaus. Itse asiassa poliittisen vapauden näkeminen yksilön vapauden ongelmana merkitsee juuri tyrannista tahdon valtaa, jossa muut kansalaiset ovat vain oman tahdon esteitä. Arendt muistutti, että on poliittisesti aivan yhtä vaarallista ja totalitaristista unohtaa poliittisen yhdessä toiminnan ja vallan jakamisen vapaus kuin pyrkiä tukahduttamaan yksilöllinen vapaus. Teivainen on huolissaan siitä, että liberaalien vapausihanteiden käyttövoima on luovutettu vain kapitalismin puolustajille. Mutta miksi vapauden käsitteen kampeaminen myös nykykapitalismin kritiikkiin tai varsinkaan talouden demokratisoinnin ajatteluun pitäisi perustua tinkimättömästi negatiivisen vapauden käsitteelle, kun edes käsitteen kehittäjälle Berlinille se ei voi olla ainoa liberalististen yhteiskuntien arvo ja juuri sen pohjalta ei voida esittää kysymystä yhteisen vallan jakamisesta. Tämä voi selittyä vain sillä, että itse asiassa yksilöllisen vapauden ehdoton arvo on taloudellisen kasvun ohella nykyään ainoa pyhä arvo, johon voidaan poliittisessa argumentaatiossa vedota ja siten se määrittää sekä uusliberalismin että uussosialismin, mutta itse asiassa myös uusnationalismin perustaltaan individualistista poliittista retoriikkaa. Ja lopuksi vastaus Teivaisen kysymykseen: nykyään voi olla vapaasti liberalisti, sosialisti tai nationalisti, kunhan on vain perustaltaan libertaristi. VTT Markku Koivusalo on erityisesti poliittiseen filosofiaan ja teoriaan perehtynyt yleisen valtio-opin dosentti.

The genus name 'Echinacea' comes from Greek 'echinos' meaning 'hedgehog'. It refers to the spiny round seed head of the #flower. #gardening

kalimera. obama eferetoo fasismoo tra pagkosmiä Teivainen että Pursiainen julistautuvat ehdottomiksi liberaalien vapausoikeuksien kannattajiksi ja kumpaakin harmittaa, että heidän liberaalia identiteettiään on tulkittu väärin suhteessa sosialismiin. Ja kukapa nyt enää liberaalissa maailmassamme uskaltaisi väittää henkilön subjektiivista poliittista identiteettiä väärän tietoisuuden ilmentymäksi. Mutta Pursiaiselle sosialisti, jonka hän määrittelee henkilöksi, ”joka kannattaa valikoivasti tiettyjä yksilönvapauksia, mutta on muuten aina sääntelyn ja mahdollisimman suuren julkisen sektorin kannalla”, ei voi olla ainakaan ”aito liberaali […joka…] kannattaa kaikkia yksilönvapauksia”. Teivaiselle taas ”liberalismin ydin” löytyy kolmesta periaatteesta: yksilön vapaudesta, vapauksien negatiivisesta määrittelystä ja John Stuart Millin haittaperiaatteesta. Sosialistiseen ajatteluun kuuluu tasa-arvon ihanteen lisäksi ”muiden ihmisten vapautta merkittävästi rajoittavien omistamiseen perustuvien etuoikeuksien kritiikki” sekä ”demokraattisten periaatteiden soveltaminen talouteen”. Teivainen ei kuitenkaan puolusta liberalismin ja sosialismin periaatteiden sekoittamisesta ”väljehtyneen” sosialidemokratian tapaan, vaan hän väittää radikaalimmin, että itse ”sosialistisia ihanteita demokraattisesta taloudesta voi puolustaa myös tinkimättä liberaaleista perusperiaatteista”. Teivainen ei myöskään halua kritisoida kapitalista talousjärjestelmää ja omistusoikeuksia tasa-arvon (sosialismi) tai kansallisen solidaarisuuden (nationalismi) perustalta vaan puhtaasti liberaalien vapausoikeuksien perustalta. Pursiaiselle omistusoikeus ja taloudellinen vapaus ovat kaikkien vapauksien radikaali perusta. Kumpi ja kampi tappelivat. Kumpi voitti? No, liberaali voitti. Varsinainen poliittinen häviäjä tässä väittelyssä näyttäisi olevan konservatiivi. Varsinainen poliittinen häviäjä tässä väittelyssä näyttäisi olevan konservatiivi, joksi kumpikaan ei halua tunnustautua, vaikka erityisesti konservatismin populistiset ja nationalistiset muodot ovat nyt kovassa noususuuntauksessa. Politiikan teorian ja filosofian tutkijana minua kuitenkin kiinnostaa tässä kumpi ja kampi -väittelyssä siinä hävinnyt kampi. Mitä tarkoitan kammella? Kampi on tässä se käsitteellinen veivi mikä pistää liberaalien (Pursiainen ja Teivainen) aatteellisen akselin kiertämään ja yhdistää (Teivainen) tai erottaa (Pursiainen) sosialistin ja liberaalin samalla kammeten liberalismia vasemmisto–oikeisto-akselilla. Voiko sosialisti siis olla liberaali? Vastaus piilee käsitteellisessä kampeamisessa, jossa sosialistia ja liberaalia määritetään, joko itsen identiteettinä tai vastustajana. Kyse on nimittäin poliittisista käsitteistä ja aatteista ja siten osaltaan myös poleemisesta kamppailusta, jossa käsitteitä ja identiteettejä otetaan haltuun ja määritetään uudelleen toisten puolesta ja toisia vastaan. Helppo vastaus Teivaisen kysymykseen olisikin sanoa, että vastaus riippuu täysin siitä, keneltä kysytään. Sekä Vladimir Leninin että Friedrich Hayekin vastaus olisi selkeä. Sosialisti ei voi missään nimessä olla liberaali. Leninille kaikki pienimmätkin liberalismin muodot sosialismissa aina ”pikkuporvarillisesta” sosiaalidemokratiasta anarkistisen kommunismin individualismiin olivat aidon sosialismin kavaltamista. Vastaavasti Haeykille ei ainoastaan sosiaalidemokratia vaan myös kaikki poliittisen tai oikeudellisen liberalismin ajamat sosiaaliset uudistukset tai oikeudet olivat ”klassisen liberalismin” petoksia matkalla sosialistiseen orjuuteen. Jos asiaa taas kysyisi liberalisti Milliltä tai sosialisti Eduard Bernsteiniltä, ei selkeää vastausta enää löytyisi, koska kummallekin oli mahdollista yhdistää liberalismin ja sosialismin periaatteita – tosin perustaltaan eri suunnista. Ja jos asiaa kysyisi klassisilta uuden sosiaalisen liberalismin (ei siis tätä vastaan hyökänneen uusliberalismin) edustajilta, kuten vaikkapa L. T. Hobhousilta, vastaus olisi, että nämähän ovat itse asiassa lähes samoja asioita. Mutta koska mainitut herrat makaavat jo haudoissaan meidän on kuunneltava, miten tänä päivänä maailmanpolitiikan professori ja aatteellisen ajatuspajan toiminnanjohtaja pyrkivät näitä käsitteitä kampeamaan. Pursiaiselle aito vapausoikeuksia kannattava liberaali on vastakohta sosialistille. Teivaista taas harmittaa, että kapitalismin puolustajat ovat monopolisoineet itselleen vapauden käsitteen, ja hänelle sosialistin on aivan mahdollista olla liberaali. Sosialismi ja liberalismi ovat kummatkin osaltaan valistuksen lapsia ja kummasakin on ollut vahva pyrkimys rakentaa rationaalinen poliittinen järjestys sekä ratkaista poliittisen identiteetin kysymys. Voisiko kiistan ratkaista tieteellisesti? Sosialismi ja liberalismi ovat kummatkin osaltaan valistuksen lapsia ja kummasakin on ollut vahva pyrkimys rakentaa rationaalinen poliittinen järjestys sekä ratkaista poliittisen identiteetin kysymys, jos ei nyt ihan eksaktin tieteen, niin ainakin uusklassisen tai marxilaisen poliittisen taloustieteen ratkaisemana ongelmana. Työn arvoteoriaan kiinnittyvä historiallinen materialismi katsoi edustavansa ainoaa oikeaa tieteellistä sosialismia. Erityisesti markkinaliberalismille on taas ollut ominaista kritisoida valistusutopioiden pyrkimystä rakentaa tieteellisesti hallittua yhteiskuntaa, mutta samalla erityisesti Itävallan subjektiivisen arvon teoreetikot ovat halunneet perustaa oman aatteensa vedoten a prioriseen loogiseen praksiologiaan sosialismin kaikissa muodoissaan kieltävänä taloustieteellisenä totuutena. Sekä pääomalogiikasta että rajahyötyteoriasta on etsitty vastausta aidon poliittisen identiteetin ytimelle. Homo ideologicus-kiistat ratkaisi tässä homo scientificus. Mutta Teivainen ei ole pääomaloogikko eikä Pursiainen rajahyötyteoreetikko. Kumpikaan ei varsinaisesti etsi taloustieteestä poliittista identiteettiään vaan he lähtevät liikkeelle siitä, mitä poliittisia näkemyksiä voidaan johdonmukaisesti johtaa yksilön vapausoikeuksista. Kysymys yksilön oikeuksista kuuluu itse asiassa enemmän oikeusliberalismin kuin talousliberalismin piriin. Nämä eivät ole aivan sama asia. Oikeusliberalismin keskeinen subjekti ei ole homo economicus vaan homo juridicus, sen aatteellisena päämääränä ei ole vapaat markkinat vaan oikeusvaltio. Eurooppalaisessa liberalismissa nämä kaksi käsitystä ovat sekä yhdistyneet että asettuneet vastakkainen. Eurooppalaisessa liberalismissa nämä kaksi käsitystä ovat sekä yhdistyneet että asettuneet vastakkainen. Klassisessa liberalismissa vapaan talouden nähtiin kulkevan yhdessä minimaalisen oikeusvaltion vaatimuksen kautta, uudessa sosiaaliliberalismissa oikeusvaltion laajentaminen taas vaati jo suurempaa julkista sektoria. Lopulta uusliberalismin ajama julkisen sektorin tehostaminen ja yksityistäminen on syyttänyt myös sosiaalisia oikeuksia ajavaa oikeusvaltiota erityisesti sen liiallisista kustannuksista. Liberalismi, sosialismi ja nationalismi Teivainen ja Pursiainen eivät kuitenkaan perusta kiistaansa myöskään oikeusliberalismiin vaan itse asiassa sekoittavat osaltaan vapauden, taloudellisen toiminnan periaatteiden ja oikeuden käsitteet keskenään. Tämä sekoitus johtuu tosin osin siitä, että kiistan aiheena ei ole puhdas homo economicus tai homo juridicus vaan taloutta, oikeutta ja politikkaa sekoittava homo politicus. Kyse ei ole sosialismin ja liberalismin suhteista taloudellisina (kysymys talouden säätelystä) tai juridisina (kysymys oikeuksien laajuudesta) ideologioina vaan poliittisina ideologioina ja niiden veivaamisesta poliittisella vasemmisto–oikeisto-akselilla, joka oli Pursiaisen kolumnin varsinainen lähtökohta. Jos tarkastelemme vaikka puoluepoliittista vasemmisto–oikeisto-jakoa, voimme todeta, että Suomessa lähes kaikki poliittiset puolueet vasemmalta oikealle tunnustavat ainakin vielä ja osittain sekä tietyt liberaalit että sosialistiset periaatteet, jotka ovat muokanneet oikeusvaltiollisen hyvinvointivaltion. Siis valtion, jossa on ainakin tarkoitus kunnioittaa yksilön oikeuksia ja ainakin yrittää huomioida myös osittain sosiaalinen tasa-arvo. Suomessa lähes kaikki puolueet vasemmalta oikealle tunnustavat ainakin vielä ja osittain sekä tietyt liberaalit että sosialistiset periaatteet. Toisaalta yksikään puolue, edes parlamentin ulkopuolelle jääneet kommunistinen puolue tai piraattipuolue, ei aja täysin säädeltyä tai täysin anarkistista taloutta. Tässä suhteessa kysymys, voiko sosialisti olla liberaali, on jopa vähän hassu. Hyvinvointivaltion kansalaisen on pakosta oltava osittain kumpaakin. Hänen on kunnioitettava yksilön oikeuksia ja osallistuttava eduskunnan päättämään sosiaaliturvan rahoittamiseen. Lisäksi niin kauan kuin kyse on perustaltaan kansallisvaltiosta, hänen on pakosta oltava myös hieman nationalisti, joka on sosialismin ja liberalismin rinnalla kolmas Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisistä modernia maailmaa muokanneista poliittisista ideologioista. Mutta tietysti hän voi itse kannattaa, vastustaa tai ajaa vähemmän ristiriitaisesti jotakin puhtaampaa muotoa näistä aatteista. Ajallamme onkin ominaista jo kerran ”ideologioiden lopun” kuoppaan haudatuiden poliittisten aatteiden uusi intensiivinen nousu kuolleista, jossa Max Weberiä vapaasti mukaillen vanhat arvojumalat nousevat haudoistaan ja uusliberalismi, uussosialismi ja uusnationalismi haastavat jälleen toisensa globaalissa taistelussa. Vaikka näistä aatteista intensiivisin on tällä hetkellä rajussa nousukiidossa oleva populistinen uusnationalismi, ei kumpikaan liberaaleista (Teivainen ja Pursiainen) näytä tuntevan sympatiaa sitä kohtaan. Kysymys ei kuulu, voiko nationalisti olla liberaali tai täytyykö sosialistin olla nationalisti tai voidaanko yksilöllistä vapausoikeuksista johtaa nationalistisia ihanteita. On kuitenkin mielenkiintoista tutkia, miten Teivaisen ja Pursiaisen liberaalit kanget toimivat liberalismin ja sosialismin aatteiden suhteen. Miten Teivaisen ja Pursiaisen liberaalit kanget toimivat liberalismin ja sosialismin aatteiden suhteen? Ensiksi on kuitenkin todettava, että koko kysymys, voiko sosialisti olla liberaali, on käsitteellisesti hieman sekava. Sosialistilla ei nimittäin viitata sosiaaliseen ja ekstroverttiin ihmiseen vaan yleensä sosialistisen aatteen kannattajaan. Liberaalilla taas voidaan viitata sekä liberalismi-nimisen poliittisen aatteen kannattajaan että yleisesti vapaamieliseen ihmiseen. Jos kysyttäisiin, voisiko sosiaalinen ihminen olla vapaamielinen, niin tämä varmasti pitää paikkansa. Itse asiassa luonnolliseen sosiaalisuuteen uskovia kommunistisia anarkisteja on aina pidetty kaikkein vapaamielisimpinä. Kommunistisessa anarkismissa, joka asetti oman radikaalin libertaristisen käsityksensä sosialistista liberalismia vastaan, ajatus luonnollisesta sosiaalisuudesta, tasa-arvosta ja yksilöiden ehdottomasta vapaudesta kulkevat käsi kädessä. Jotta anarkistista kommunismia ei sotkettaisi liberalismiin, olisi kenties parempi puhua liberalistista kuin liberaalista, jos toisaalta puhutaan sosialismista eikä vain sosiaalisesta ihmisestä. Mutta koska Teivainen ja Pursiainen eivät näin tee, joudun kommenteissani osaltaan seuramaan tätä vähemmän eksaktia ilmaisua. Tietenkin myös liberalismin (kuten myös sosialismin) teoria on saanut hyvin erilaisia historiallisia muotoiluja. Se ei ole myöskään sama kuin liberaaliksi nähty aate tai poliittinen kanta, joka on tarkoittanut hyvin eri asioita esimerkiksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja viitannut olosuhteiden mukaan niin poliittiseen vasemmistoon, keskustaan kuin oikeistoonkin. Pursiaisen kampi Liberaalin ja liberalismin sekaannus tulee Pursiaisen kolumnista, jonka varsinaisena aiheena oli ”aitoa liberalismia” edustavan liberaalin näkemyksen sijoittuminen vasemmisto–oikeisto-akselilla. Pursiainen oli tuohtunut, koska Helsingin Sanomien ”höpsöt” vaalikoneet olivat tulkinneet hänet, johdonmukaisen liberaalin, ”Suomen oikeistolaisemmaksi mieheksi” ja samalla luonnehtineet sosialisteja ja jopa kommunisteja liberaaleiksi. Mutta kumpi on tässä oikeassa? Pursiaisen oma näkemys poliittisesta näkemyksestään vai vaalikoneiden sosiaalipsykologisten faktorianalyysien arvokentät? Mihin nämä perustuvat? Lehdistön käyttämät poliittiset arvokentät ovat eri versioita niin sanotusta poliittisesta kompassista, joka pyrkii osoittamaan poliittisia ilmansuuntia kahden akselin suorakulmaisessa koordinaatistossa. Yleisesti x-akselin niissä muodostaa alun perin Ranskan vallankumouksen kansalliskokouksen tilajäsennyksestä periytyvä vanha vasemmisto–oikeisto-jako. Tässä jaossa liberaalit edustivat alun perin vasemmistoa ja vanhalle vallalle suotuisemmat konservatiivit oikeistoa. Liberaalit edustivat alun perin vasemmistoa ja vanhalle vallalle suotuisemmat konservatiivit oikeistoa. Äänioikeuden laajetessa ja sosiaalisten liikkeiden noustessa parlamentaarisia ryhmiä määrittävä vasemmisto–oikeisto-linja siirtyi Euroopassa jatkuvasti kokonaisuudessaan vasemmalle. Vähitellen monarkistit tippuivat kokonaan pois ja sosialismin muodostuessa äänioikeuden saaneen työväenliikkeen keskeiseksi aatteeksi tuli se edustamaan myös parlamentaarista vasemmistoa ja liberaalit taas keskusta-porvaristoa. Neuvosto-sosialismin romahduksen jälkeen jakolinja itsessään siirtyi oikealle. Kommunistit työnnettiin ulos ja aikaisemmin porvarillisina pidetyistä sosiaali-liberalistisista näkemyksistä on tullut uusliberalismin noustua jo vasemmistolaista ajattelua siinä missä aikaisemmin autoritaarisen sosialismin haastaneesta niin sanotusta uudesta liberaalista vasemmistosta on tullut jo lähes äärivasemmistoa.

Twitter Updates

    follow me on Twitter

    Oma blogiluettelo

    https://www.facebook.com/valtioopinseniorit

    Blogiarkisto