lauantai 18. helmikuuta 2012

Carl Schmitt liberalismin kriitikkona. * Pääteemat: Ystävä/vihollinen -asetelma, suvereniteetin määrittely poikkeustilana ja voimankäyttönä, vallan desisionistinen ja antiparlamentaristinen luonne, kansainvälisen politiikan uuden ajan synty, kansallisvaltioiden ylittyminen ja sodan uusi luonne. * Päreen sitaatti [osa 2] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki]. * Carl Schmitt Carl Schmitt on 1900-luvun merkittävin poliittinen teoreetikko. Tätä hyvin yksinkertaista tosiasiaa ovat eräät tutkijat pyrkineet kieltämään, ei niinkään vetoamalla Schmittin teorian riittämättömyyteen, vaan hänen omaan henkilöhistoriaansa, eli hänen oletettuun kompromettoitumiseen suhteessa kansallissosialistiseen liikkeeseen ja valtaan. Kun tätä Schmittin mustaa aukkoa on haluttu todistaa oikeaksi on tuotu pöydälle – Schmittin tuhansien sivujen tuotannosta – kaksikymmentäkolme sivua. Yves Charles Zarka on ollut yksi niistä hahmoista, jotka näkyvimmin ovat ottaneet elämäntehtäväkseen osoittaa Schmittin kansallissosialistisen taustan, ja siten hänen kelpaamattomuutensa teoreetikkona. Zarkan operaatio, joka ei muuten olisi edes yhden sanan arvoinen, on mainittavaa tässä yhteydessä, koska se osoittaa, mihin asti demonisointi voi kulkea. Vaikka Schmitt olisi oikeasti tarkoittanut niissä Zarkan siteeraamissa puheissa sitä, mitä Zarka kuvittelee ymmärtävänsä, jää silti hämärän peittoon, miksi Schmittin koko muu tuotanto olisi kelvotonta. Onko niin, että Heideggerin tuotanto kuuluu historian romukoppaan Tübingenin puheen vuoksi? Onko niin, että Robert Brasillachin taiteellinen kirjallinen anti on poltettava roviolla, koska hän kirjoitti poliittista propagandaa Je suis partout -nimisessä aikakausilehdessä? Schmittin nimi toistuu hyvin usein radikaalin oikeistolaisen ajattelun piirissä. Samalla on lisättävä, että Schmittin nimi esiintyy hyvin usein myös radikaalin vasemmistolaisen ajattelun piirissä, kuten Jan-Werner Muller osoittaa teoksessa A Dangerous Mind. Tietenkään kukaan ei väitä, että Schmitt olisi ollut vasemmistolainen. Hän oli taantumuksellinen, jolla oli poikkeuksellisen hyvä kyky ymmärtää aikansa poliittisia aatesuuntauksia (anarkismista liberalismiin, leninismistä kansallissosialismiin) ja poikkeuksellinen kyky hahmottaa politiikan ydintä ja kansainvälisen politiikan kehityskulkua. Schmittin laajasta teoreettisesta tuotannosta asiat, jotka palaavat useimmiten esille aktiivisten ja radikaalien tulkintojen piirissä, ovat: ystävä/vihollinen -asetelma, suvereniteetin määrittely poikkeustilana ja voimankäyttönä, vallan desisionistinen ja antiparlamentaristinen luonne, kansainvälisen politiikan uuden ajan synty, kansallisvaltioiden ylittyminen ja sodan uusi luonne. Schmittin teorian taustalla on sellainen tulkinta ihmisluonteesta, joka yhdistää kaikkia taantumuksellisia ja suvereniteettiuskoisia politiikan teoreetikoita: ihminen on paha. Koska ihminen on paha, poliittisen järjestelmän on kyettävä hallitsemaan tätä pahaa vielä suuremman pahan uhalla. Schmitt palaa hyvin usein Hobbesin Leviathaniin. Valta nähdään eräänlaisena hirviönä. Schmitt on valmis hyväksymään tämän hirviön, jos se tuo yhteiskunnalle turvaa. Schmittin mielestä politiikan ja suvereniteetin ydin on ystävä/vihollinen -asetelma. Se tarkoittaa viime kädessä mahdollisuutta tappaa vihollinen. Ihmisyhteisössä poliittisen suvereniteetin ydin on tappamisen mahdollisuus (sodalla, poliisivoimilla, tuomioistuimilla). Schmitt siis ei näe poliittisen suvereniteetin ytimessä mitään positiivista, eikä mitään liberaalia, vapaata ja kaunista. Kaikki ne toimet, joita suvereeni harjoittaa, ja jotka eivät liity tappamiseen, eivät Schmittin mielestä ole edes politiikaksi luokiteltavissa. Eräät tulkitsijat ovat haluneet nähdä ystävä/vihollinen- asetelmassa eräänlaiset prodromit juutalaisten tuhoamiselle. Missään kohdassa Schmittin poliittisessa teoriassa ei kuitenkaan esiinny tällaista yhtäläisyyttä. Kaiken lisäksi Schmitt ei koskaan ole normatiivinen teoreetikko. On helppo todeta, että Schmittin vihollinen voi olla kuka tahansa vihollinen, jonka poliittinen toimija päättää tappaa: ranskalaisesta sotilaasta Verdunin juoksuhaudassa siirtolaiseen, jota karkotetaan oloihin, joissa hänet voidaan eliminoida. Kun politiikka määritellään vihollisen tuhoamisena, on selvä, että kyse on poikkeustilasta päättämisestä. Tässä kohdassa Schmitt on paljon velkaa Jean Bodinille. Schmittin mielestä poikkeustila on suvereniteetin ydin, jossa ystävä/vihollinen -asetelma toteutuu. Schmittin keskeisin mietintö liittyy siihen, miten on toimittava sellaisia voimia vastaan, jotka haluavat toimia demokratiaa vastaan demokraattisin keinoin. Asia, joka lähemmän tarkastelun valossa osoittaa, miten Schmitt ei 1930-luvulla ollut huolissaan pelkästään mahdollisesta kommunistisesta vallanotosta, vaan myös kansallissosialistisesta vallanotosta. Emme voi unohtaa, että välittömästi ennen kansallissosialistien valtaannousua Schmitt toimi Kurt von Schleicherin lähipiirissä. Aina kun Schmittistä on puhuttu Kronjuristina, ei ole voitu olla ajattelematta sitä, että hän oli von Schleicherin hallituksen – Weimarin tasavallan viimeisen hallituksen – taantumuksellisen restauraation Kronjurist. Schmittin vastaus kysymykseen demokratian puolustamisesta on yksinkertainen: poliittisen suvereniteetin on puolustauduttava omia vihollisiaan vastaan myös hylkäämällä tilapäisesti demokraattiset välineet, perustamalla siis väliaikaisia diktatuureja. Kehitys, joka on ollut läsnä toisen maailmansodan jälkeen monissa maissa, joita radikaali oikeisto on hallinnut (Chile, Argentiina, Bolivia, Espanja, Portugali, Kreikka jne.). Von Schleicherin agendallakin oli sotilasvalta, jota von Papen vastusti. Kansallissosialistit tappoivat von Schleicherin vaimoineen pitkien puukkojen yönä. Poikkeustila tarkoittaa päättämistä. Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta. Tässä mielessä politiikka on aina antidemokraattista ja se liittyy aina päätökseen. Schmitt kritisoi liberalismin ja parlamentarismin loputonta keskustelemista, koska se ei ole mitään muuta kuin politiikan neutralisointia. Demokratiassa ja parlamentarismissa oikeus tappaa on kuitenkin olemassa, ja loputon keskustelu, mikäli se uhkaa suvereniteettia, viime kädessä antaa myös parlamentaariselle demokratialle oikeuden tappaa. Schmitt haluaa nostaa esille tämän ja osoittaa miten kuolema on aina osa politiikkaa, vaikka väittäisimme toisin, kuten liberaalit tekevät. Päätös on Schmittin mielestä loppujen lopuksi ulkojuridinen teko, kuten pitkien puukkojen yö, jota hän käsittelee eräässä Zarkan siteeraamassa puheessa. Se on teko, joka tulee ennen kaikkea muuta. Schmittin mielestä politiikan perusta on päätös aidata laidunmaita. Se on päätös, joka perustaa poliittisen tilan. Schmitt kutsuu tätä päätöstä termillä Nomos. Jokaiselle aikakaudelle on ominainen uusi maan nomos. Uusi alkuperäinen tilan jakaminen ja sulkeminen. Tämä teoria muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Marxin ja Engelsin teorioita pääoman alkuperäisestä kasaumasta, aidatuista laidunmaista ja poisajetuista maanviljelijöistä. Schmitt ymmärtää myös, että toisen maailmansodan jälkeen uusi aikakausi on alkamassa. Hänen mielestään kansallisvaltioiden tilalle on syntymässä uusia suuria tiloja (Grossraum), jotka ovat luonteeltaan erilaisia kuin perinteiset eurooppalaiset kansallisvaltiot. Hän kirjoittaa Yhdysvalloista ja Lännestä sekä Neuvostoliitosta ja sosialistiblokista. Me voimme varmasti lisätä tähän Euroopan unionin ja muut tämän kaltaiset ratkaisut muilta mantereilta. Tarkoitushakuisesti on haluttu usein sekoittaa schmittiläinen geopoliittinen Grossraum-teoria hitleriläiseen rodulliseen Lebensraum-teoriaan. Schmitt ei kuitenkaan millään lailla kuvittele, että kansakunnat tarvitsisivat biologista elintilaa, vaan hän näkee, että on syntymässä uusia – yli kansallisvaltioiden rajojen kulkevia – liittolaisuuksia, joita määrittelevät ideologiat. Schmittin mielestä näiden uusien poliittisten toimijoiden lisäksi kansainvälisten suhteiden ja sodan luonne on radikaalisti muuttunut. Perinteisen eurooppalaisen kansainvälisen oikeuden mukaan sodat ja valtioiden väliset suhteet oli hallinnoitu hyvin tarkasti aina 1500-luvulta saakka. Sodassa oli tiukkoja sääntöjä. Sodan tarkoitus ei ollut tuhota vihollista, vaan löytää sodan keinoin poliittisia ratkaisuja. Tilanne muuttuu totaalisesti Grossraumien aikana, kun sotien tavoitteeksi tulee vihollisen totaalinen tuhoaminen. Tällaisessa sodassa vihollinen dehumanisoidaan ja kriminalisoidaan, ja sodasta tulee enemmän poliisioperaatio kuin perinteinen sota. Schmittin ennusteet ovat täysin toteutuneet. Lopuksi on hyvä hieman syventää Schmittin poliittista eskatologiaa. Schmitt näkee, että historia kulkee suuntaan, jossa maan voimat korvautuvat meren voimilla. Schmittin mielestä perinteinen suvereniteetti on aina sidoksissa maahan ja maasotaan. Schmittin mielestä aina 1500-luvulle asti kaikki merisodat olivat tavallaan maasotien jatkumoja. Ihan pelkästään siitä syystä, että airoilla varustettuja pieniä sotalaivoja ei voitu edes viedä avomerelle. Schmittin mielestä maailmanpolitiikan käänne tapahtuu, kun suuret valtamerikauppalaivat varustetaan tykeillä ja muonalla ja sota irtaantuu maasta. Schmittin mielestä sota saa aivan uusia piirteitä. Samanaikaisesti kun maalla jus publicum europaeum astuu voimaan 300 vuoden ajaksi, laivoilla toteutetut saarrot alkavat kohdistua siviiliväestöön eivätkä enää sotilaisiin. Merisotaa ei ohjaa enää mikään säännöstö, vaan suurvaltiot tukevat merirosvoutta. Schmittin mielestä tämä prosessi on sidoksissa kapitalistiseen merkantilismiin ja brittiläisen imperialismin syntyyn. Schmitt näkee siis, miten talouden ja kaupan globalisointi johtaa kohti täydellisen uutta maailmaa, jossa merisodan säännöttömyys viedään kuivalle maalle. Tämäkään ei vieläkään riitä. Schmitt hahmottaa myös maailmaa, jossa maan hirviön, Behemotin, korvannut Leviathan paloitellaan, ja sen tilalle tulee Ziz, ilmojen hirviö, joka johdattaa ihmiskuntaa kohti ilmasotaa, kohti ydinpommien käyttöä, kohti Dresdenin kaltaisia siviilien massatuhoja.

Twitter Updates

    follow me on Twitter

    Oma blogiluettelo

    https://www.facebook.com/valtioopinseniorit

    Blogiarkisto