torstai 21. marraskuuta 2013

hegemonioita on erilaisia, mutta minulle se on tämä, henkilökohtainen

arvostetuin tapa olla Finland’s paradox of equality: professional excellence, domestic abuse Valerie Hopkins 27 November 2013 Subjects:europe 50.50 gender justice violence against women Equality 16 Days: activism against gender violence WOMEN'S MOVEMENT BUILDING The structure of sexism 50.50 Editor's Pick Finland is regularly touted as a paragon of gender equality and one of the most progressive countries for women’s rights. So why are its rates of domestic violence almost twice the European average? Finland may the best place in the world to be a mother or a student, and a great place to be a female politician, but it’s a less appealing place to be in a committed relationship. The country of 5.3 million is often hailed as a paragon of gender equality, and for good reason: it was the first country to have two women serving simultaneously as president and prime minister, and the famously difficult Finnish language even boasts gender-neutral pronouns that everyone uses. Finland has received many accolades: The World Economic Forum’s Global Gender Gap report, which ranks access to education, healthcare, politics and employment, ranks Finland second, after Iceland. But what these metrics and international surveys miss is the endemic problem of domestic violence in the country, much higher than its Nordic counterparts. Finland has repeatedly been admonished by the United Nations High Commissioner for Human Rights, the body tasked with implementing the Convention Elimination of Discrimination Against Women (CEDAW). The rate of domestic violence in Finland is almost twice the European average, at 43.5 percent, according to Naisten Linja, a hotline for victims of family violence. Twenty percent of all homicides in Finland are attributed to a woman’s death at the hands of a current or former partner, according to the National Research Institute of Legal Policy. Despite the fact that it is the only Eurozone country that maintains an AAA credit rating, it does not have the amount of shelters for domestic abuse victims. There are only 21 shelters in the entire country, according to the public broadcaster YLE. That means there is room for 108 abuse victims, five times less than the European Council recommends. This is a result of the paradox of gender equality as manifest in the post-WWII welfare state building project, according to Suvi Ronkainen, a professor at the University of Lapland whose research has focused on sexual violence. “We do not do open feminist politics,” Ronkainen told openDemocracy 50.50. “Our welfare state wasn’t an open feminist project. It wasn’t even a project for the affirm women’s rights, it was part of nation building.” Ronkainen stresses that any policy development like free daycare, or even abortion, is presented to the family as “pro-family,” rather than pro-women.“Our political arena and the practices within each are such that if you want to do something that could be called good for women, it has to be presented as something that is good for others.” Women’s equal rights are protected in the public sphere but not in the private sphere, says Paivi Naskali, a professor of Gender Studies at the University of Lapland. “The welfare state has given many rights to women, but this policy has concentrated on the labor market and womens’ ability to participate in working market, not equality in private life,” she said. As a result, mediation, rather than the judicial system, is still considered the best means of coping with domestic violence. This approach has been sharply criticized by Amnesty International in its most recent report about rape in Nordic countries. “Mediation is not an appropriate method of dealing with crimes of violence against women, as such processes do not offer protection equal to the criminal law and frequently lead to repeated re-victimization of women at risk,” they wrote in the report. The reliance on mediation may be one reason why the number of reported rapes in Finland is far lower than its Nordic neighbors, according to the same report. In Finland, only 2-10 percent of rapes are reported, compared to 25 percent in Denmark. The reliance on mediation and the slow criminalization of rape in marriage, which occurred in 1994, 20 years after most of Finland’s neighbors, is a result of strong Finnish attitudes about privacy, individuality and endurance, says Kevat Nouisainen, a lawyer active with Amnesty International. “It has been very difficult to have any changes in the penal code when it comes to assault and sexual offenses,” said Nousainen. “A specific problem to be dealt with has been an old procedural way of looking at certain types of crimes...that is the idea that certain types of crime are not under public prosecution and the victim has to demand that the prosecution starts.” After the Finnish government adopted a National Gender Action Plan last year, but progress is slow and it does not look like the country will be able to ratify the Council of Europe’s Istanbul Convention, the first European legally binding instrument governing violence against women, any time soon. After a recent review of current legislation by the Finnish foreign ministry, “There was so much critique about the lack of resources and problems of legislation,” Nouisainen said. “The convention is supposed to protect the victims, prevent violence, to see that the perpetrators are punished, and we have problems in all of these areas.” According to Eurobarometer, 38 percent of Finns know of a female friend or family member who is a victim of domestic violence but 32 percent say that while domestic violence is unacceptable, it does not always require punishment, more than twice the EU average. Many ascribe Finland’s particularly tumultuous history of violence--five wars in the twentieth century, and the lingering vestige of obligatory military service for men (women can opt in, but few do). “To do violence is not taboo in Finland, but to be victimized and to be vulnerable and weak, that is much more taboo,” says Ronkainen. “In a way or another, we respect that kind of strong agency, the way that people survive on their own.”
Sayn laki 210 vuotta Tieteellinen juhlaseminaari Ajankohta: keskiviikko 20.11.2013 kello 16.00–18.30 Paikka: Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, luentosali (Uninionkatu 37, 1. krs) Ranskalainen liikemies Jean-Baptiste Say julkaisi vuonna 1803 teoksensa Traité d’économie politique, josta myöhemmin johdettiin Sayn laiksi kutsuttu periaate, jonka mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä. Sayn laki on edelleen yksi valtavirtaisen makrotalousteorian kulmakivistä, vaikka itse taloustiede onkin muuttunut paljon 210 vuoden aikana. Sayn lain mukaan kokonaiskysynnällä ei ole makrotaloudellista merkitystä, vaan kokonaistuotannon kehitys riippuu lähinnä työn tarjonnasta ja tuottavuudesta. Moderni uusklassinen taloustiede katsoo kokonaiskysynnän vaikuttavan makrotalouteen lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä Sayn lain uskotaan yleensä pätevän. Sayn lakia analysoidaan juhlaseminaarissa paitsi nykyaikaisena talousteoreettisena ideana myös Sayn perintöä kunnioittaen poliittisen talouden ilmiönä. Sayn laki vaikuttaa myös nykyaikaisessa talouspolitiikassa. Jos Sayn lain oletetaan pätevän, talouskasvun ja työllisyyden vauhdittaminen näyttää edellyttävän vain työn tarjontaa ja tuottavuutta tukevia toimenpiteitä eli tarjonnan säätelyä. Samalla kysynnän säätelyn merkitys talouspolitiikassa vähenee tai poistuu kokonaan. Seminaari koostuu kolmesta osasta. Seminaarin kahdessa ensimmäisessä osuudessa kuullaan neljä esitelmää, joissa esitetään jälkikeynesiläistä kritiikkiä Sayn lakia kohtaan ja kuullaan valtavirran taloustieteen vastauksia kritiikkiin. Viimeisen osuuden paneelikeskustelussa pureudutaan siihen, miten Sayn laki voi vaikuttaa käytännön talouspolitiikkaan. Yhtenä paneelin teemana on Sayn lain merkitys kotimaisessa rakenneuudistuskeskustelussa. Tilaisuus on suunnattu erityisesti talousteoriasta ja poliittisen talouden tutkimuksesta kiinnostuneille opiskelijoille ja tutkijoille. Tilaisuus on avoin myös kaikille muille kiinnostuneille. Tervetuloa! Seminaarin ohjelma: 16.00–16.15 avaussanat 16.15–17.05 LUOKO TARJONTA OMAN KYSYNTÄNSÄ? Tohtorikoulutettava Lauri Holappa, Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos Ylijohtaja Juhana Vartiainen, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus 17.05–17.55 VAIKUTTAAKO KOKONAISKYSYNTÄ TUOTTAVUUTEEN? Väitöskirjatutkija Jussi Ahokas, Itä-Suomen yliopisto, Historia- ja maantieteiden laitos Tutkimusjohtaja Mika Maliranta, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos 17.55–18.30 MITEN SAYN LAKI VAIKUTTAA TALOUSPOLITIIKKAAN? (paneelikeskustelu) Erityisavustaja Ville Kopra, valtiovarainministeriö Tutkijatohtori Ville-Pekka Sorsa, Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos Tilaisuuden puheenjohtajana toimii väitöskirjatutkija Elina Aaltio Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta. Tilaisuuden järjestävät yhdessä Poliittisen talouden tutkimuksen seura ja Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitos. Lisätietoja: Lauri Holappa ( ja p. 191 24907) Ville-Pekka Sorsa ( . Kuuluu kategoriaan: Ajankohtaista, Tiedotteet

perjantai 15. marraskuuta 2013

Yrittäjä Nelli Lähteenmäki on harjoitellut päiväkaupalla rikkaat sijoittajat hurmaavaa puhetta. Terveysteknologia-alan osaaja Lähteenmäki on yksi tuhannesta yrittäjästä, jotka etsivät tällä viikolla rahoitusta alkuvaiheen yritykseensä Helsingissä. Nuorilla yrittäjillä on aikaa minuutista varttiin tehdä vaikutus kuhunkin raha-ammattilaiseen. Kaapelitehtaan Slush-tapahtumaan on saapunut satoja sijoittajia, joilla on yhteensä kymmenien miljardien varat. Katso, kuinka Nelli Lähteenmäki onnistuu puheessaan! Näe myös, kuinka argentiinalaisille nuorille yrittäjille voi käydä suomalaisen sijoittajan puheilla! Lue myös Slush 2013 Twitterissä: "Ei jälkeäkään suomalaisesta vaatimattomuudesta" 13.11.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Constitution of the Athenians, 4th century BC. * Onko liberaalisten parlamentaaristen demokratioidemme edustuksellisen valtaeliitin perimmäinen pyrkimys varjella kansaa siltä itseltään, jotta valtaeliitti voisi samalla varjella itseään kansalta? . 1 Ongelmallinen demokratia: Demokratian kriisistä kohti orgaanista demokratiaa [osat I ja II, Rami Leskinen] . . 2 Tämä on parasta poliittisen filosofian analyysia, mitä Sarastuksen eli Suomen konservatiivi-älykköjen verkkolehdessä toistaiseksi on julkaistu [etenkin osa II]. . Mitä Leskisen referoimaan Alain de Benoist’n esittämään poliittisen liberalismin ja edustuksellisen demokratian kritiikkiin tulee, pidän sitä monilta osiltaan [en siis kaikilta] kohdallisena ja pätevänä. . Samalla Benoist’in liberaalin demokratian tilalle tarjoama melko hatara joskin perusteiltaan hahmotettavissa oleva orgaanisen demokratian malli näyttäytyy minulle kuitenkin utopiana, joka tulee väistämättä päätymään ulkoryhmiin kohdistuvaan rasismiin ja fasismiin, koska se ei ole toteutettavissa kuin väestöltään erittäin pienissä yksiköissä, joiden jäsenillä ei ole keskenään perustavia erimielisyyksiä kannattamistaan vahvoista arvoista ja maailmankatsomuksiaan koskevista uskomuksista, mutta jotka tästä seuraten eivät myöskään voi sallia arvoistaan ja uskomuksistaan selvästi eroavien ihmisten saada vaikutusvaltaa yhteisössään. . Näin vahvan yhtenäisyyden vaatimuksen toteutumiseksi ja ylläpitämiseksi tarvittavat sanktiot eli sananvapauden poliittisesti legitimoitu kontrolli [suora kansanäänestys ei ratkaise tätä dilemmaa, koska siinä kansan pitäisi kyetä asettumaan jopa perusarvojaan vastaan, mikä hajottaisi koko järjestelmän koheesion], sensuuri, kansalaisoikeuksien rajoittaminen ja viimein jopa yhteisöstä karkotus, ovat minun ‘semanttisen’ ymmärrykseni mukaan kaikkea muuta kuin demokraattiseksi luokiteltavan poliittisen järjestelmän tunnusmerkkejä. . Liian vahvassa orgaanisen demokratian mallissa [johtuen itse mallin toteutumisen mahdollistavista ehdoista/kriteereistä] ei siis ole kyse demokratiasta lainkaan vaan totalitaaris-uskonnollisesta yksimielisyydestä, jossa asioista ei tarvitse [tai pikemminkin: ei voi] äänestää lainkaan, sillä jo erimielisyys itsessään ilmentäisi epäluuloa ja kritiikkiä itse yhteisön perusarvomaailmaa kohtaan, joka kuitenkin koko yhteisön olemassaolon ehto, perusta ja tarkoitus. . Benoist tosin pystyy vakuuttavasti osoittamaan, miten liberalistis-edustuksellinen parlamentarismi on nihiloinut [tyhjentänyt sisällöllisestä merkityksestään] sekä sananvapauden että äänioikeuden pelkästään muodollisiksi oikeuksiksi, jotka muistuttavat pikemminkin tyhjänpäiväistä ja vaikutukseltaan joko kuoliaaksi vaiettua [tai lopulta vaiennettua] satiiria ja näennäisen tärkeillä asioilla mässäilevää viihdettä kuin toimivat kansan tahdon [*] uskottavana ilmaisuna ja siirtämisenä/siirtymisenä valtasuhteiden uudelleen järjestämiseksi tarvittavan, poliittisen legitimaation omaavan, hallituksen muodostamisen määrällisenä sekä laadullisena kriteerinä. . [*] Tätä oletettua ‘kansan tahtoa’ manipuloidaan taitavasti puolue- ja vaalipoliittisilla järjestelyillä sekä poliittisen valta- että finanssi-eliitin hallinnoimassa mediassa. . 3 Mitä sitten sekä konservatismin kanssa flirttailevan Benoist’in että anarko-marxistien vahvasti ihannoimaan antiikin Kreikan suoran demokratian malliin tulee, pitää asian selventämiseksi muistaa seuraava historiallinen tosiasia [tai ainakin sellaisena yleisesti pidetty], joka paljastaa molempien utopioiden todellisen luonteen. . ‘Ateenan demokratia oli ‘välitön’ sikäli, että kaikki noin 40 000 mieskansalaista saattoivat periaatteessa ottaa osaa päätöksentekoon. Kansankokouksen valamiehistön vähimmäismääräksi oli kuitenkin asetettu 6000 kansalaista, joista kansantuomioistuimeen valittiin kerralla tavallisesti 501. Kun tähän lasketaan mukaa vapaat ei-kansalaiset [naiset, lapset, ei-kreikkalaiset], saadaan vapaiden ateenalaisten määräksi noin 200 000. Kun tähän lisätään orjat, lähestytään puolta miljoonaa. Ateenan demokratia oli siis loppujen lopuksi melko aristokraattinen hallintojärjestelmä: noin kymmenesosa koko väestöstä saattoi periaatteessa edustaa itse itseään, ja muilla ei ollut mitään sanan sijaa.’ [Riku Juti: Tiedon filosofia, antiikista nykyaikaan [s. 46, alaviite]. . Jos tätä mallia siis pidetään suoran, välittömän demokratian paradigmana, puhutaan pikemminkin harvainvallasta kuin siitä järjestelmästä, jonka olemme Ranskan vallankumouksen alulle paneman poliittisen kehityksen myötä demokratiaksi käsittäneet ja säätäneet. . En yhtään ihmettele, että konservatiivit kokevat kyseisen mallin houkuttelevaksi, koska se de facto perustuu käytännössä ilmiselvään rasismiin - tosin ‘luonnolliseen’ ja siten hyväksyttyyn rasismiin. Rasismihan merkitsee aina ihmisten välisten ‘luonnollisten’ statussuhteitten ‘luonnollista’ hierarkiaa, jolla legitimoidaan yhteisöllisen organisaation toiminnallinen perusta. . Mitään statussuhteiden hierarkiaa [Platonin Valtion-mallin mukaista sotilasleiriä tai teknokraattis-meritokraattista valtaeliittiä] ei kuitenkaan ole olemassa ‘luonnollisesti’ eli ikuisesti/jumalallisesti annettuna yhteisöllisenä rakenteena, vaan se muodostetaan aina hegemonisen vallan ja sanelun pohjalta, eikä hegemonia koskaan ole luonnollista siinä mielessä, että se toteuttaisi kaikkia ihmisiä koskevan oikeudenmukaisuuden kriteerit. Tämä normatiivinen fakta pätee myös siihen tilanteeseen ja niihin edellytyksiin, jotka mahdollistivat antiikin Ateenan vapaitten kansalaisten suoraan/välittömään päätöksentekoon pyrkineen ja melko nopeasti omaan mahdottomuuteensa [manipulaatioon ja korruptioon] kaatuneen demokratia-kokeilun [Sveitsin suora demokratia perustuu aivan toisenlaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja äänestysteknologiaan kuin Ateenan malli]. . Miksi anarko-kommunistit sitten suosivat tätä mallia? Heidänhän pitäisi ihmisarvon suhteen ainakin periaatteessa olla liberaaleja universalisteja, joille miten tahansa perusteltu sisä- ja ulkoryhmien välinen fundamentaalinen erottelu on porvarillisen luokkavallan pystyttämä hegemoninen muuri, jonka ainut tarkoitus on legitimoida hallitsevan luokan arvo- sekä ansaintalogiikka ja sen seurauksena syntyneet privilegiot. Mitään ‘luonnollisia arvo- ja statushierarkioita’ ei siten myöskään ole olemassa kuin enemmän tai vähemmän rasistisia motiiveja implikoivina ennakkoluuloina. . En ole keksinyt muuta vastausta tähän anarkistien antiikin suoran/välittömän mutta oligarkkisen demokratian hypetykseen kuin, että ‘pseudototuudestaan’ huumautuneina he ilmeisesti onnistuvat tosiasioista täysin piittaamatta valehtelemaan itselleen ja tovereilleen niin merkillisen taitavasti [itse asiassa konservatiivit ovat heitä rehellisempiä, koska toimivat johdonmukaisesti piilorasististen arvojensa pohjalta], että kääntävät vaikka mustan valkoiseksi, kunhan vain pääsevät itsetarkoituksellisesti muuttamaan maailmaa eli barrikadeille mesoamaan ja jopa pommeja heittelemään. Teorian suhteen anarkistit kuitenkin elävät turvallisesti ‘älyllisessä [ikään kuin mystisessä] pimeydessä’, jota tosin [päinvastoin kuin uskonnollis-mystisessä kokemuksessa] kirkkainkaan jumalallinen valo ei pysty läpäisemään silloin, kun he tuohon dogmaattiseen pimeyteensä kaikkein ‘akuuteimman totuuskiimansa’ vallassa uskovat. - - Jos heidän pimeytensä olisi valoa, itse aurinkokin kalpenisi sen rinnalla. . 4 Väitän, että 1] siinä missä anarko-kommunistit ovat kyvyttömiä tiedostamaan ja ymmärtämään omaa ‘perverssiä kaipuutaan’ totalitarismiin, siinä 2] konservatiivit eivät suin surminkaan halua tunnustaa, että heidän [de re/de dicto] ‘luonnollisiin statuksiin’ perustuva yhteiskunnan ‘luonnollinen hierarkisointinsa’ ei [de facto] ole lopultakaan muuta kuin tietyn yksittäisen sisäryhmän hegemoniaa ulkoryhmiin nähden: sisäryhmän, jonka jäsenet kuuluvat samaan uskonlahkoon, samaan kansaan tai ainakin samaan heimoon, joilla on sama kieli ja jotka ylipäätään jakavat samantyyppiset arvotraditiot ja kulttuuriset tavat. . Jokainen, joka vähänkin tuntee 1900-luvun eurooppalaista historiaa, oivaltaa heti, että juuri ne yhteiskunnat, jotka perustivat yhteiskunnallisen hallinnan tällaisten aatteellis-asenteellisten lähtökohtien varaan, olivat taipuvaisimpia ajautumaan de facto rasismiin [Italia, Espanja, Saksa]. Mikä ei tarkoita, etteikö myös anarko-totalitaristinen valtio olisi viime kädessä rasistinen, koska koko sen olemassaolo perustuu pakotettuun yksimielisyyteen [universalismi kun ei voi toteutua ilman maailmanhallitusta eli jonkin asteen totaalia pakkoa], joka/mikä johtaa aina vainoharhaiseen hallinto-alamaisjärjestelmään. Totalitarismissa itse asiassa kaikki ihmiset vainoavat toisiaan ja tätä sitten kutsutaan todelliseksi vapaudeksi ja demokratiaksi[?!] . Konservatiivinen ‘rasismi’ on siinä mielessä ‘luonnollisempaa’ kuin pakotettu liberaali universaalisuus [joka ikään kuin universalismin ‘perversiona’ ilmenee totalitaarisena kontrollina etenkin teknologisen kehityksen myötä], että se ainakin alunperin on elämänmuodoltaan ja etnisyydeltään määrätyn/rajatun väestöryhmän aidosti vapaaehtoinen yhteenliittymä. . Aidosta vapaaehtoisuudesta huolimatta tai oikeastaan juuri sen takia konservatiivien oletus siitä, että arvoiltaan ja elämänmuodoltaan toisistaan poikkeavat sisäryhmät voisivat elää rauhanomaista rinnakkaiseloa on sekä psykologisesti, poliittisesti että historiallisesti kehno ja jopa paikkansapitämätön utopia. Israelin valtio ja ylipäätään juutalais-islamilaisten kulttuurien [ainakin hourupäisimmät] perilliset käyköön esimerkkinä tästä mahdottomuudesta. Mistä muusta ‘Länsirannalla’ on kiistelty kuin juuri kahden tai useamman sisäryhmän mahdollisuudesta/mahdottomuudesta elää keskenään rauhanomaisesti - jo yli 2500 vuotta! . Kahden tai useamman konservatiivisen yhteisön välillä vallitseva rauhanomainen ‘pluralismi’ on lähes yhtä mahdoton utopia kuin Lev Trotskin haikailema kommunistinen maailmanvallankumous. Konservatiivisten yhteisöjen välinen kommunikaatio/suhde on kuitenkin huomattavasti toimivampi ja rauhallisempi perustuslailtaan liberaalin emovaltion sisällä [esim. USAssa] kuin yksittäisten konservatiivisten valtioiden/kansojen/yhteisöjen välillä [esim. Lähi-Itä]. Muun muassa tämä tosiasia tekee nimimerkki Valkean uskonnollisen pienyhteisöhypetyksen jokseenkin ongelmalliseksi. . Miten mikään vakaumuksellinen ryhmä voi modernissa maailmassa eristäytyä kulttuurisesti omiin oloihinsa ja turvata samalla yhteisönsä jäsenten toimeentulon sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ilman, että kyseisen sisäryhmien jäsenet saisivat, väistämättömässä kontaktissa ulkoryhmien tapojen ja organisaatioiden/instituutioiden kanssa, vaikutteita, jotka ‘maallistavat’ ja vieraannuttavat heitä omasta sisäryhmästään? Vasta ja vain taivaassa kun voi ymmärtääkseni elää pelkästään eettisesti sekä hengellisesti ‘pelastettujen ja puhtaitten’ ihmisten kanssa. . Trotski oli jopa Marxia utooppisempi juutalaisen millenialismin ja messianismin perinteen sekoittama [kommunistivallankumouksellisten ehkä lahjakkain] höyrypää. Ernst Bloch ateistisessa ‘Toivon teologiassaan’ on sentään fenomenologisesti paljon kiinnostavampi millenialisti kun vallankumoukselliset etno-sukulaisensa Marx ja Trotski. . Eurooppalaisen fasismin, rasismin ja totalitarismin siemenet ovat joka tapauksessa jo alunperinkin muhineet Lähi-idässä ja nimenomaan seemiläisen Aabrahamin kiveksissä. Muhammedia sen sijaan pidän juutalaisuuden kehnona jäljittelijänä, jonka ratkaisu paimentolaisheimojen koheesion ja integraation ylläpitämiseksi/säilyttämiseksi oli ratkaisevasti primitiivisempi ja ‘vaarallisempi’ [ekspansiivinen lakiuskonnollisuus] kuin Aabrahamin ja hänen verisukulaistensa ‘lokaali etnoversio’, josta sittemmin siis muodostui etno- ja uskontotyyppisen rasismin paradigmaattinen esikuva [Jumala on valinnut pelastettavaksi ja/eli tehnyt liiton vain Israelin kansan – ei muiden – kanssa: näin syntyi rasismi vanhatestamentillisen Jumalan tahdosta]. . 5 Aleksanteri Suuren sotien jälkeen antiikin välimerellisen maailman kulttuurinen turbulenssi [hellenismi] alkoi horjuttaa alueen vanhojen yhtenäiskulttuurien arvomaailmaa ja elämänmuotoja. Kreikan klassisella kaudella luodut yhteiskunnallis-filosofiset systeemit [Platon, Aristoteles] joutuivat uusien tulkintojen ja sovellutusten kohteeksi väestön liikkuessa Rooman imperiumin samanaikaisesti laajetessa Välimeren alueella yhä lisääntyvässä määrin. . Näin sekä kulttuuris-sivistyksellinen muutos että sen ajan tunnetun maailman sisällä tapahtuvan liikkuvuuden lisäys saivat aikaan kulttuurien sisäisen moniarvoistumisen eli aikansa globalisaatio-pluralisaatio-ilmiön, jonka/minkä eräänä seurauksena Kreikassa syntyi ensin kosmopoliittis-stoalainen [elämän]filosofia ja sittemmin Israelissa lakiuskonnollista yhteisöetiikka radikaalisti uudistava Jeesus Nasaretilainen sekä Kristus-uskoon kääntynyt fariseus-Paavali, joka muokkasi Jeesuksen opetuksista mm. stoalaisen universalismin kosmopoliittisista periaatteista vaikutteita ottaneen uuden uskonnon. . Ihmiskunnan aatteellinen historia on antiikin ajan tapahtumien jälkeen ollut yhtä ja samaa universalistis-nihilistisen kehityksen eli kristinuskon, valistuksen, liberaalin demokratian ja sosialismin hajoamiseen päätyvää kriisiä, jonka lopussa odottaa liberaali-universalistien ja konservatiivi-lokalistien välillä käytävä, tällä kertaa informaatioteknologinen, sota. *

perjantai 8. marraskuuta 2013

Demokratioista ja niiden toimivuudesta IDA kirjoitti ‘Politiikkapäreeni’ kommentissaan: En usko, että Ateenan mallia ihannoidaan suoraan sellaisenaan, vaan sen ideaa kaikkien suorasta osallistumisesta. - - Toisaalta on tietenkin selvää, että mikäli demokratia on orgaanisesti paikallista se rajoittaa ulkopaikkakuntalaisten (ulkopuolisten) päätäntävalta. Sen voi nähdä rasismina. Mutta kuitenkaan suhteen ulkopuolisiin ei ole pakko olla mikään omistajan ja orjan suhde. Ongelmallinen se tietysti on, mutta mikä ei olisi?’ . 1 Mahdollisimman laaja [globaali] suora demokratia on anarkistis-ideologisena projektina vaarallinen illuusio, jonka seuraukset ovat aina [ennemmin tai myöhemmin] kontrafinaalisia [enemmistö äänestää itselleen tyrannin], elleivät ne jo lähtökohdissaan ole rasistisia kuten Ateenassa. . Lokaali suora demokratia esim. modernin minivaltio-Sveitsin mallin mukaan on asia erikseen. Valtion/maan koko, sijainti ja/eli geopoliittinen historia sekä perustuslaillinen äänioikeus- ja osallistumisperinne ratkaisevat soveltuuko sinne suora demokratia. . Dunbarin luku [ks. linkit] saattaisi kuitenkin toimia suoran demokratian mahdollisuutta merkittävästi rajoittavana ‘faktana’. Miten esim. yli 250 hengen joukko voi päättää ‘kansan tahdon mukaisesti’ yhteisistä asioista, jos/kun jokaisen ryhmän jäsenen tulisi tuntea toisensa ja pystyä keskustelemaan keskenään ennen päätöksentekoa? . Tässä joudutaan väistämättä turvautumaan ainakin väliaikaisesti edustuksellisuuteen eikä näin ollen voida välttää sekä representatiivisuuteen sinänsä [miten kukaan voi edustaa minua minun omassa asiassani?; vrt. pappeuden oikeutus ihmisen ja Jumalan ‘välissä/välittäjänä’ ja kummankin ‘edustajana’] että vaalijärjestelmän reliabiliteettiin ja [etenkin] validiteettiin liittyviä ongelmia. Validiteetin (laadullisen pätevyyden) dilemma ei tietenkään voi ratketa pelkällä matematiikalla, koska kansan tahto tai ylipäätään minkä tahansa tahdon päätös ei ole redusoitavissa laskutoimitukseksi, ellei sitten viime käden turvautuminen kolikonheittoon ole matemaattinen ‘päätös’, jonka kaiken lisäksi matematiikka ‘itse’ tekee (hehheh)]. . 2 Konservatiivisen [myös benoist’laisen] orgaanisen demokratian [joka ei siis ole synonyymi suoralle demokratialle] laatukriteerit nousevat aina hyve-eettisistä lähtökohdista, olivatpa nuo hyveet sitten homeerisia, aristoteelisia, kristillisiä tai ylipäätään ideaalis-yhteisöllisiä. Hyveellisyys orgaanisessa demokratiassa ei ole niinkään ‘välittömän inhimillisen tarpeen’ kartoitukseen perustuvaa arviointia [kuten ‘valistuneesti’ ajatteleva ‘tiedekansalainen’ ilmeisesti toivoisi] kuin valmiutta tietyn ‘ihanteellisen ihmisyyden’ ja sen mahdollistavan yhteiskunnan perustamiseen ja säilyttämiseen [Hegelin ‘orgaanisesta demokratiasta’ ei tosiaankaan näin (yksinkertaisesti) ajateltuna ole pitkä matka fasismiin ja totalitarismiin]. . 3 Kansalaistottelemattomuutta en kuitenkaan pidä ‘ideologisena’ anarkismina vaan päätöksenteossaan jälkeenjääneen ja ‘dementoituneen’ parlamentaarisen demokratian [etenkin sen lainsäädäntöproseduurien] autenttisimpana kritiikkinä, jota pelkkä asioita kaaoksen asti hölöttävä sosiaalinen tai ‘virallinen’ valtamedia ei pysty artikuloimaan kuin enintään poleemisesti ja viihteellisesti puhumattakaan siitä että tuo kritiikki organisoituisi muutosvoimaksi [joko valtio tai yksityinen finanssi-bisnes omistaa median: miten siitä kahleet jalassa voisikaan tulla poliittinen muutosvoima]. . Sosiaalinen media ei synnytä useimmiten kuin pelkkää massavouhotusta vailla pitkälle harkittua sitoutumista mihinkään asiaan, kun taas virallinen media jää lopultakin Pressi-klubin viihde-tasolle: senkin vuoksi, ettei asiallista poliittista kritiikkiä pystytä siirtämään tehokkaasti eduskuntatasolle kuin äänestyksissä, jos niissäkään. Intiimit tekstiviestit ja muu poliittisesti lopultakin täysin epäolennainen kyllä nostetaan tikun nokkaan [no – juuri sehän näyttäisi olevan tuo mystinen ‘perussuomalaisen kansan oman tahto’: kaunainen herraviha ja sensaatioista elävä moraalipilkunviilaus (;)]. . Myös sos.-viihde-media-hömpän takia aidosti sitoutunut kansalaistottelemattomuus on suorastaan välttämätöntä. Virallinen lainsäätäjä on joka tapauksessa sekä päätösbyrokratiaan että edustukselliseen vallankäyttöön sisältyvän ‘tyhjäkäynnin’ ja puoluepoliittisen pelin [~ edustuksellisen demokratian ‘rakenteellinen korruptio’] takia aina jonkin verran myöhässä ja varmistamassa valtaeliitin de facto privilegioita [mm. pääomaverotusta laskemalla]. . 4 ‘Kansan tahto’/’yleistahto’ on ‘melkein’ pelkkä illuusio sekin. Ajatus kansan yhteisestä tahdosta on yhtä häilyväinen, manipuloitavissa oleva, muuttuva ja epämääräinen demokratian lähtökohta kuin säälin ja sympatian [altruistisesti itsekkäät eli ihmiseen liittyen jopa narsistisen tekopyhät] tunteet oikeudenmukaisuuden perustana moraalifilosofiassa. Fasistien ja kommunistien on ollut kirjaimellisesti vaarallisen helppoa käyttää hyväkseen ihmisten psykologista labiiliutta ja siten heidän manipuloitavuuttaan vetoamalla poliittisissa vaatimuksissaan kansan tahtoon. . Markkinatalousdemokratioissa liberaali poliittinen kapitalismi sen sijaan lobbaa itse itseään jatkuvasti miltei joka paikkaan tunkeutuvan mainosten virran myötä ja lopulta Pekka Himasen kaltaisten konsulttien jargonilla [entinen anarko-tekno- ja nykyinen bisnes-marxisti Manuel Castells & Poika konsultoivat oikeistoa tuottamaan voittoa ihmisarvoisemmalla tavalla, positiivisen hengen vallassa, iloisesti, ilman huonoa omaatuntoa eli ilman omien motiiviensa jatkuvan ja perusteellisen reflektoinnin vaatimusta = sietämättömän tekopyhää pelagiolaisuutta]. . 5 Kapitalismin kannalta on suorastaan hyödyllistä vedota tunteisiin pyrittäessä järjestämään kaikentyyppinen sosiaali- ja kriisiapu vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden pohjalle, koska siihen ei kapitalistin tarvitse ottaa verotuksellisestikaan osaa, mutta josta se kuitenkin voi hyötyä uusia markkina-alueita etsiessään. Sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita ei kuitenkaan voi rakentaa vain hyväntekeväisyyden muttei myöskään yksityisen yrittämisen ja omistuksen varaan, koska miten se, joka on kiinnostunut vain omasta edustaan eli voitosta, voisi olla aidosti kiinnostunut ihmisten terveydestä tai ylipäätään minkäänlaisesta hyvinvoinnista [jos ja kun vain ‘sairaus’ tuottaa voittoa], ellei sitten ihmisiä ajatella karjana, jota pitää ruokkia [uusilla taudeilla, uusilla diagnooseilla, uusilla lääkkeillä], jotta se lypsäisi kapitalistille koko ajan enemmän hyötyä/voittoa. Paljon maninostettu yksityisten palvelujen suurempi tehokkuus julkisiin nähden osoittautuu ainakin peruspalvelujen järjestämisen suhteen pelkäksi markkina-liberalistien laskelmoiduksi valheeksi, jonka sekä empiiriset että normatiiviset tosiasiat kumoavat mennen tullen. . 6 En ota tässä yhteydessä kantaa IDAn kommentin ehkä hankalimpaan osaan [jos nyt oikeastaan mihinkään osaan], joka koskee ‘ulkoryhmiin’ luokiteltujen oikeuksien suhdetta sisäryhmäläisten oikeuksiin sisäryhmän sisällä - toisin sanoen kansalaisoikeuksien ja ihmisoikeuksien välistä suhdetta. Liberalistisen perinteen piirissä nämä oikeudet eivät voi/saa periaatteellisesti olla ristiriidassa toistensa kanssa, mutta ymmärtääkseni kiistaa käydään liberalismissakin yhä siitä, pitääkö kansalaisoikeuksien olla alisteisia ihmisoikeuksille vai päinvastoin, mikä vaikuttaa melko absurdilta keskustelulta: voivatko kansalaisoikeudet muka [edes teoriassa] olla ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa [paitsi ehkä orgaanisissa demokratioissa]? *

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

british in germanis Kommentti edelliseen päreeseen Miten mitata 'orgaanisen demokratian' (*) laadullinen pätevyys? . Eikö tässä ole esitetty täysin ‘väärä' kysymys, sillä 'orgaaninen demokratia' [Benoist, Leskinen] ilmenee [tai sen ymmärtääkseni pitäisi ilmetä] aina kansan tahdon välittömänä vaikutuksena, jota ei minkäänlaisilla ‘edustuksellisilla’ välittäjillä ja/eli mittareilla tule vieraannuttaa siitä [siis kansasta] itsestään? Näin tapahtuu nimenomaan liberaali-demokraattisissa edustuksellisissa demokratioissa. . Miten orgaaninen demokratia legitimoi itsensä tai legitimoituu itsessään? Edessämme on uusi kierros Habermasin, Foucault’n ja Carl Schmittin [vain nämä kolme mainitakseni (**)] kommunikatiivisen toiminnan, strategis-diskursiivisen pelin ja poliittisen teologian kysymyksenasettelujen/ratkaisuyritysten parissa. . Onko laatu [semantiikkana] ylipäätään mitattavissa? Onko semantiikka [laatuna] ylipäätään kalkyloitavissa tai edes jotenkin objektiivisesti ilmaistavissa? Ei ole. Semantiikka ja matematiikka kuuluvat ontologisesti eri kategorioihin, jopa toisensa poissulkeviin kategorioihin. Laatu ja semantiikka ovat yhtä aikaa sekä universaalisia ‘mahdottomuuksia’ [‘Jumala ei ilmesty maailmassa’/Wittgenstein Tractatuksessa] että sosiaalisia konstruktioita [‘kielipelejä’, ‘käsitteen merkitys (semantiikka) on sen käyttö’/Wittgenstein Filosofisissa tutkimuksissa]. . Näistä semanttisista ja metodisista lähtökohdista on laatua pyrittävä ymmärtämään. Fysikaalinen matematiikka voi paljastaa vain maailman ‘määrälliset’ lainalaisuudet, mutta ei sen ‘laadullista merkitystä’, koska sellaista ei ole edes olemassa kuin ‘mahdottomuutena’ [Jumalana], joka sisältyy matemaattiseen kaavaan sitä vähemmän, mitä eksaktimmin tuo kaava maailmaa kuvaa. . Semantiikka on ihmisen tietoisuuden ‘virhe’, epätäydellisen representaation ‘tuote’, konstruktio, joka katoaa ihmisen olemassaolon myötä. Kaikki semantiikka on siten ikään kuin itsestään selvää uskoa vallitsevan käytännön mukaiseen elämänmuotoon aivan samassa mielessä kuin kaikki puhe Jumalasta on ihmisen puhetta [olipa se uskovaa puhetta tai ei]. . Analogisesti ajatellen laadun varmennus esim. orgaanisen demokratian suhteen voi tapahtua vain eräänlaisena itselegitimaationa, joka ei tarvitse tiedollista oikeutusta tai määrällistä evidenssiä, koska a] formaali oikeutus ja b] kalkyloiva evidenssi päätyvät aina a’] loogisen umpikujaan [regressio, ristiriita, kehä ja siihen verrattavat tautologia, auktoriteetti ja lopulta trivia] tai b’] joko fallibilismiin [evidenssi ei riitä – vielä?] tai täydelliseen eksaktiuteen [joka ilmaisee luonnonlain, jonka ainut ‘merkitys’ on sen kausaalisen tapahtumisen eli säännönmukaisuuksien ja liikelakien kuvaus, josta on poistettu ‘subjektiivinen intressi’ niin suuressa määrin kuin se vain havainnoivalle subjektille on mahdollista [ilman että subjekti tekee itsemurhan saavuttaakseen objektiivisuuden ;\]. . Koska itselegitimaatio ei voi tapahtua oikeutuksen/evidenssin pohjalta kadottamatta/menettämättä ‘varmuuttaan’ joko sitä arvioivan metodin/kriteerin puutteeseen [muodollinen kriteeri ei pysty arvioimaan sisällöllistä merkitystä, koska sellaista kriteeriä joko ei ole tai se väistämättä kadottaa merkityksen mahduttaessaan sen Prokrusteen vuoteeseensa] tai tuohon kriteeriin itseensä sisältyvälle määrällisen vertailun ja/tai laskusäännön vaatimukselle [enemmistöpäätös Prokrusteen vuotena], täytyy itselegitimaation osoittaa ‘varmuutensa’ strategis-hegemonisin keinoin [vallankumous, suora toiminta, kansalaistottelemattomuus] eikä loputtoman kommunikatiivisen toiminnan määräenemmistöehtoon sidottuna [kyseinen määräenemmistöehto ei nimittäin mittaa laatua vaan - - ‘määrää’ ;\]. . Kyynisesti [foucault’laisesti] ajatellen voisi väittää, että habermasilainen ideaali eli konsensus on käytännössä yhtä kuin väliaikainen kompromissi ja kompromissi taas on pelkkä modus vivendi, joka muutetaan ja muuttuu, kun osapuolille tulee otollisempi hetki strategisesti toisenlaisen [paremman] kompromissin saavuttamiselle. Niinpä myös orgaanisen demokratian itselegitimaatio, ellei se tapahdu suoran toiminnan kautta, voi onnistua vain kompromissipelinä, joka tähtää hegemoniaan [Hitler onnistui tässä pelissä vallan erinomaisesti 1933-34]. . [jatkan tästä myöhemmin jossain vaiheessa] . (*) Authoritarian democracy has also been called organic democracy by some proponents) . (**) Koska en vieläkään ymmärrä, mitä Zizek ‘haluaa’ [;\], pidän häntä ‘vain’ loistavana ideologia-kriitikkona [frankfurtilaisen koulukunnan lacanilais-hegeliläisenä ‘ilmestyksenä’], mutten mitenkään uutta luovana poliittisena ajattelijana. * Miksi fasismi lumoaa? *

Twitter Updates

    follow me on Twitter

    Oma blogiluettelo