inainen Rakkautta on pitää lapsen jalat lämpiminä (vaikka sukan koko onkin jo 45) #hihSuomalaisia ei voi enää kouluttaa kuin koiria
Ukraine's opposition have turned down Yanukovych's offer of forming a new government. All or nothing now: they have to fight until he goes
The World Political Forum (also called Istanbul Forum) is a non-profit foundation, based in Turkey, best known for its annual meeting in Istanbul. The forum takes place with the participation of statesmen, CEOs, opinion leaders, bureaucrats and the business elite as well as renowned figures from reputable universities
Seattle was an indeed an important crossroads in the history of the mass movement. Over 50,000 people from diverse backgrounds, civil society organizations, human rights, labor unions, environmentalists had come together in a common pursuit. Their goal was to forecefully dismantle the neoliberal agenda including its institutional base.
But Seattle also marked a major reversal. With mounting dissent from all sectors of society, the official WTO Summit desperately needed the token participation of civil society leaders “on the inside”, to give the appearance of being “democratic” “on the outside”.
While thousands of people had converged on Seattle, what occurred behind the scenes was a de facto victory for neoliberalism. A handful of civil society organizations, formally opposed the WTO had contributed to legitimizing the WTO’s global trading architecture. Instead of challenging the WTO as an an illegal intergovernmental body, they agreed to a pre-summit dialogue with the WTO and Western governments. “Accredited NGO participants were invited to mingle in a friendly environment with ambassadors, trade ministers and Wall Street tycoons at several of the official events including the numerous cocktail parties and receptions.” (Michel Chossudovsky, Seattle and Beyond: Disarming the New World Order , Covert Action Quarterly, November 1999, See Ten Years Ago: “Manufacturing Dissent” in Seattle).
The hidden agenda was to weaken and divide the protest movement and orient the anti-globalization movement into areas that would not directly threaten the interests of the business establishment.
Funded by private foundations (including Ford, Rockefeller, Rockefeller Brothers, Charles Stewart Mott, The Foundation for Deep Ecology), these “accredited” civil society organizations had positioned themselves as lobby groups, acting formally on behalf of the people’s movement. Led by prominent and committed activists, their hands were tied. They ultimately contributed (unwittingly) to weakening the anti-globalization movement by accepting the legitimacy of what was essentially an illegal organization. (The 1994 Marrakech Summit agreement which led to the creation of the WTO on January 1, 1995). (Ibid)
The NGO leaders were fully aware as to where the money was coming from. Yet within the US and European NGO community, the foundations and charities are considered to be independent philanthropic bodies, separate from the corporations; namely the Rockefeller Brothers Foundation, for instance, is considered to be separate and distinct from the Rockefeller family empire of banks and oil companies.
With salaries and operating expenses depending on private foundations, it became an accepted routine: In a twisted logic, the battle against corporate capitalism was to be fought using the funds from the tax exempt foundations owned by corporate capitalism.
The NGOs were caught in a straightjacket; their very existence depended on the foundations. Their activities were closely monitored. In a twisted logic, the very nature of anti-capitalist activism was indirectly controlled by the capitalists through their independent foundations.
“Progressive Watchdogs”
In this evolving saga, the corporate elites –whose interests are duly served by the IMF, the World Bank and the WTO– will readily fund (through their various foundations and charities) organizations which are at the forefront of the protest movement against the WTO and the Washington based international financial institutions.
Supported by foundation money, various “watchdogs” were set up by the NGOs to monitor the implementation of neoliberal policies, without however raising the broader issue of how the Bretton Woods twins and the WTO, through their policies, had contributed to the impoverishment of millions of people.
The Structural Adjustment Participatory Review Network (SAPRIN) was established by Development Gap, a USAID and World Bank funded NGO based in Washington DC.
Amply documented, the imposition of the IMF-World Bank Structural Adjustment Program (SAP) on developing countries constitutes a blatant form of interference in the internal affairs of sovereign states on behalf of creditor institutions.
Instead of challenging the legitimacy of the IMF-World Bank’s “deadly economic medicine”, SAPRIN’s core organization sought to establish a participatory role for the NGOs, working hand in glove with USAID and the World Bank. The objective was to give a “human face” to the neoliberal policy agenda, rather than reject the IMF-World Bank policy framework outright:
“SAPRIN is the global civil-society network that took its name from the Structural Adjustment Participatory Review Initiative (SAPRI), which it launched with the World Bank and its president, Jim Wolfensohn, in 1997.
SAPRI is designed as a tripartite exercise to bring together organizations of civil society, their governments and the World Bank in a joint review of structural adjustment programs (SAPs) and an exploration of new policy options. It is legitimizing an active role for civil society in economic decision-making, as it is designed to indicate areas in which changes in economic policies and in the economic-policymaking process are required. ( http://www.saprin.org/overview.htm SAPRIN website, emphasis added)
Similarly, The Trade Observatory (formerly WTO Watch), operating out of Geneva, is a project of the Minneapolis based Institute for Agriculture and Trade Policy (IATP), which is generously funded by Ford, Rockefeller, Charles Stewart Mott among others. (see Table 1 below).
The Trade Observatory has a mandate to monitor the World Trade Organization (WTO), the North American Free Trade Agreement (NAFTA and the proposed Free Trade Area of the Americas (FTAA). (IATP, About Trade Observatory, accessed September 2010).
The Trade Observatory is also to develop data and information as well as foster “governance” and “accountability”. Accountability to the victims of WTO policies or accountability to the protagonists of neoliberal reforms?
diaspora grek ハイレベル英単語 @1980Bot nyt - Maailman talousfoorumi ei todennäköisesti käsittele äärimmäisen rikkauden poistamista vuoteen 2025 mennessä,
uptrend【上昇傾向；a situation in which business performance improves over period time】…The economy is on a continued uptrend.http://www.manifestajournal.org/issues Collectivism is a basic element of human culture that exists independently of any one political system and has existed since the founding of human society ten thousand years ago. It is a feature that all societies use to some degree or another and therefore an inherent feature of human nature. For example, monarchical societies often had a system of "social ranks" which were collectivist because the social rank one had or did not have was more important than his or her individual will, and the specific rank in question could only be overridden in very limited cases. An example of collectivism in more modern times are the police and fire departments. All individuals (except in rare cases) are expected to pay taxes to these organizations and their will has been overridden in making them do so under law, thus they are collectivist institutions. We also see, that in regards to a police department, an individual can be detained whether he or she wishes to or not, overriding their will as an example of collectivism.mmmmmmmmmmmmHigh-context culture and the contrasting low-context culture are terms presented by the anthropologist Edward T. Hall in his 1976 book Beyond Culture. It refers to a culture's tendency to use high-context messages over low-context messages in routine communication.fex The terms used to define Greekness have varied throughout history but were never limited or completely identified with membership to a Greek state.[109] By Western standards, the term Greeks has traditionally referred 
trad grek flaagProxemics is a subcategory of the study of nonverbal communication along with haptics (touch), kinesics (body movement), vocalics (paralanguage), and chronemics (structure of time).[1] Proxemics can be defined as "the interrelated observations and theories of man's use of space as a specialized elaboration of cultureA geodesic dome is a spherical or partial-spherical shell structure or lattice shell based on a network of great circles (geodesics) on the surface of a sphere. The geodesics intersect to form triangular elements that have local triangular rigidity and also distribute the stress across the structure. When completed to form a complete sphere, it is a geodesic sphere. A dome is enclosed, unlike open geodesic structures such as playground climbers.
Typically a geodesic dome design begins with an icosahedron inscribed in a hypothetical sphere, tiling each triangular face with smaller triangles, then projecting the vertices of each tile to the sphere. The endpoints of the links of the completed sphere are the projected endpoints on the sphere's surface. If this is done exactly, sub-triangle edge lengths take on many different values, requiring links of many sizes. To minimize this, simplifications are made. The result is a compromise of triangles with their vertices lying approximately on the sphere. The edges of the triangles form approximate geodesic paths over the surface of the dome.
Geodesic designs can be used to form any curved, enclosed space. Standard designs tend to be used because unusual configurations may require complex, expensive custom design of each strut, vertex and panel.Propaganda of the deed (or propaganda by the deed, from the French propagande par le fait) is specific political action meant to be exemplary to others. It is associated mainly with violent political actions but it can also have non-violent interpretations.[1]
Contents [hide]
1 Anarchist origins
1.1 Various definitions
1.2 Illegalism
1.3 Relationship to revolution
2 Regicides and other assassinations
2.1 Timeline of historical actions
3 Later developments
3.1 The abandonment of bombings
3.2 Urban guerrillas and the autonomist movement
3.3 Timeline of modern actions
4 Justifications
5 See also
6 References
7 Bibliography
8 External links
Anarchist origins[edit]
Various definitions[edit]
One of the first individuals to conceptualise propaganda by the deed was the Italian revolutionary Carlo Pisacane (1818–57), who wrote in his "Political Testament" (1857) that "ideas spring from deeds and not the other way around." Mikhail Bakunin (1814–1876), in his "Letters to a Frenchman on the Present Crisis" (1870) stated that "we must spread our principles, not with words but with deeds, for this is the most popular, the most potent, and the most irresistible form of propaganda."[2] The concept, in a broader setting, has a rich heritage, as the words of Francis of Assisi reveal: "Let them show their love by the works they do for each other, according as the Apostle says: 'let us not love in word or in tongue, but in deed and in truth.'"
Some anarchists, such as Johann Most, advocated publicizing violent acts of retaliation against counter-revolutionaries because "we preach not only action in and for itself, but also action as propaganda."[3] Most was an early influence on American anarchists Emma Goldman and Alexander Berkman. Berkman attempted propaganda by the deed when he tried in 1892 to kill industrialist Henry Clay Frick following the deaths by shooting of several striking workers.[4]
By the 1880s, the slogan propaganda of the deed had begun to be used both within and outside of the anarchist movement to refer to individual bombings, regicides and tyrannicides. In 1886, French anarchist Clément Duval achieved a form of propaganda of the deed, stealing 15,000 francs from the mansion of a Parisian socialite, before accidentally setting the house on fire. Caught two weeks later, he was dragged from the court crying "Long live anarchy!", and condemned to death. Duval's sentence was later commuted to hard labor on Devil's Island, French Guiana. In the anarchist paper Révolte, Duval famously declared that, "Theft exists only through the exploitation of man by man... when Society refuses you the right to exist, you must take it... the policeman arrested me in the name of the Law, I struck him in the name of Liberty".
As early as 1887, a few important figures in the anarchist movement had begun to distance themselves from individual acts of violence. Peter Kropotkin thus wrote that year in Le Révolté that "a structure based on centuries of history cannot be destroyed with a few kilos of dynamite".[5] A variety of anarchists advocated the abandonment of these sorts of tactics in favor of collective revolutionary action, for example through the trade union movement. The anarcho-syndicalist, Fernand Pelloutier, argued in 1895 for renewed anarchist involvement in the labor movement on the basis that anarchism could do very well without "the individual dynamiter."[6]
State repression (including the infamous 1894 French lois scélérates) of the anarchist and labor movements following the few successful bombings and assassinations may have contributed to the abandonment of these kinds of tactics, although reciprocally state repression, in the first place, may have played a role in these isolated acts. The dismemberment of the French socialist movement, into many groups and, following the suppression of the 1871 Paris Commune, the execution and exile of many communards to penal colonies, favored individualist political expression and acts.[7]
Anarchist historian Max Nettlau provided a more complex concept of propaganda when he said that,
Every person is likely to be open to a different kind of argument, so propaganda cannot be diversified enough if we want to touch all. We want it to pervade and penetrate all the utterances of life, social and political, domestic and artistic, educational and recreational. There should be propaganda by word and action, the platform and the press, the street corner, the workshop, and the domestic circle, acts of revolt, and the example of our own lives as free men. Those who agree with each other may co-operate; otherwise they should prefer to work each on his own lines to trying to persuade one the other of the superiority of his own method.[8]
Later anarchist authors advocating propaganda of the deed included the German anarchist Gustav Landauer, and the Italians Errico Malatesta and Luigi Galleani. For Gustav Landauer, "propaganda of the deed" meant the creation of libertarian social forms and communities that would inspire others to transform society.[9] In "Weak Statesmen, Weaker People," he wrote that the state is not something "that one can smash in order to destroy. The state is a relationship between human beings... one destroys it by entering into other relationships."[10]
In contrast, Errico Malatesta described "propaganda by the deed" as violent communal insurrections that were meant to ignite the imminent revolution. However, Malatesta himself denounced the use of terrorism and violent physical force, stating in one of his essays:
Violence (physical force) used to another's hurt, which is the most brutal form of struggle between men can assume, is eminently corrupting. It tends, by its very nature, to suffocate the best sentiments of man, and to develop all the antisocial qualities, ferocity, hatred, revenge, the spirit of domination and tyranny, contempt of the weak, servility towards the strong. And this harmful tendency arises also when violence is used for a good end. ... Anarchists who rebel against every sort of oppression and struggle for the integral liberty of each and who ought thus to shrink instinctively from all acts of violence which cease to be mere resistance to oppression and become oppressive in their turn are also liable to fall into the abyss of brutal force. ... The excitement caused by some recent explosions and the admiration for the courage with which the bomb-throwers faced death, suffices to cause many anarchists to forget their program, and to enter on a path which is the most absolute negation of all anarchist ideas and sentiments.[11]
At the other extreme, the anarchist Luigi Galleani, perhaps the most vocal proponent of propaganda by the deed from the turn of the century through the end of the First World War, took undisguised pride in describing himself as a subversive, a revolutionary propagandist and advocate of the violent overthrow of established government and institutions through the use of 'direct action', i.e., bombings and assassinations.[12][13] Galleani heartily embraced physical violence and terrorism, not only against symbols of the government and the capitalist system, such as courthouses and factories, but also through direct assassination of 'enemies of the people': capitalists, industrialists, politicians, judges, and policemen.[13][14] He had a particular interest in the use of bombs, going so far as to include a formula for the explosive nitroglycerine in one of his pamphlets advertised through his monthly magazine, Cronaca Sovversiva.[14] By all accounts, Galleani was an extremely effective speaker and advocate of his policy of violent action, attracting a number of devoted Italian-American anarchist followers who called themselves Galleanists. Carlo Buda, the brother of Galleanist
He who would trade liberty for security deserves great customer service ha. leaning on what. private, don buy apples. might mistake. se kaunis leski hymyili mulle
onkohan ylökerassa mukavaa
eihä tääl o kauppaakaa
mikis miksi vertailla
The recent Occupy and Indignados movements around the world have shown the extent of the backlash against the injustice generated by the ongoing crisis of capitalism and the difficulty in articulating a co-ordinated alternative, and as such have been a source of abundant political commentary.
One rarely commented-upon aspect is the way intellectuals have responded to them. During the Zucotti Park occupation in New York in autumn 2011, acclaimed critical intellectuals – among them Slavoj Žižek, Judith Butler and Cornel West – came to support the occupiers, and to give speeches in front of them, aired through the "human microphone". A weird law in New York forbids the use of electric microphones in public space so the only way for the speaker's voices to get through was for the front rows of the crowd to loudly repeat each of their sentences. The resulting litany resembled a kind of postmodern ritual. These speeches were then rapidly posted on YouTube.
This of course is not the first time committed intellectuals have spoken in support of a movement of occupation. The Zucotti Park scene recalls a famous speech given by French philosopher Jean-Paul Sartre at the Renault automobile plant, at Boulogne-Billancourt near Paris, in 1970. Perched on a cask, Sartre addresses the workers on strike, and tells them that the alliance between intellectuals and the working class that once existed should be rebuilt. These were times of revolutionary upheaval, in France and elsewhere, and intellectuals were urged to take sides.
Despite visual similarities, these two scenes, separated by more than 40 years, are in fact very different. For one thing, Sartre used an electric microphone – modernity had not yet become postmodernity. Sartre also wore a fur coat that only militant hipsters would dare to wear these days.
More seriously though: Sartre spoke in front of automobile, ie industrial, workers, whereas Žižek, Butler and West addressed a more indeterminate audience. The exact sociology of the current global movements is still up for debate. A more "middle class" recruitment than the worker's movement of the 19th and 20th century, with higher "cultural capital", seems indisputable, though important sectors of the working classes are also involved. Žižek, Butler and West, moreover, spoke not in front of an occupied factory, as Sartre did, but in a public place. The occupation of public places is a trademark of these new movements, and the difference is crucial. If occupying public spaces is a matter of "reclaiming the street", or of demanding a "right to the city", then it is simultaneously a symptom of their not knowing what else to occupy.
There is a second crucial difference between the two scenes. Sartre was never actually a member of a working class organisation but his political and intellectual universe was organised around their existence, and they structured the political field in which he spoke when he addressed the workers. What about Žižek, Butler and West? It may be a good thing or not, but today's critical intellectuals, no matter how committed they may be, are "free-floating" and not organically linked to any kind of organisation.
A final difference between these two scenes is that Sartre was not an academic. He was so distrustful of bourgeois institutions that he refused the Nobel prize for literature in 1964 (as Guy Debord said at the time, refusing the Nobel prize is nothing, the problem is having deserved it). Sartre was very successful as a novelist and a philosopher, which permitted such "aristocratic" dismissal of all things vulgarly bourgeois. Žižek, Butler and West, on the other hand, are academics, as are most, if not all, critical thinkers today. Exceptions may be found, such as Bolivian vice-president Alvaro Garcia Linera, who is one of Latin America's finest philosophers and sociologists. But today, the production of influential critical ideas is more and more the monopoly of academics.
Universities have changed considerably since the end of the 19th century, transformed from small, elitist institutions to mass learning ones. However, the political and intellectual fields have grown more and more apart since the second part of the 20th century, to the point that non-academic intellectuals (even among fiction writers) are a species virtually extinct.
For the Italian Marxist Antonio Gramsci, the purpose of a political party of the working classes is not only to organise collective action, but also to organise collective thought and knowledge. And such serious thinking takes time. It requires permanent organisation, and not only "temporary autonomous zones", to quote a widespread slogan in today's movements. It also requires "mediating" institutions that permit theory and political practice to interact. What else has been the purpose of the worker's daily paper, the cadre training school, the radical publishing house, or the theoretical journal?
Each epoch comes up with its own forms of collective intellectuality, its own original mediating institutions. What will these look like in the 21st century? This is a question of utmost strategic importance. In the nascent field of so-called "distance education", universities have a considerable advantage, but the international left has to catch up. However deep the current crisis of capitalism, the majority of the people will not be convinced to participate in grand-scale social transformation processes unless the "where next?" question is answered – and these mediating institutions are precisely the place where it should be tackled.
One should start by acknowledging that, despite all the fuss about the internet, Facebook, Twitter, and "horizontality", all recent interesting ideas coming from the left have been elaborated in rather old-fashioned journals, such The New Left Review, the Socialist Register, Historical Materialism and their equivalents in other countries. These now come with websites and social media accounts. But this has in no way altered the content and style (for instance, the length) of their articles. The same can be said about books written by critical thinkers. Alain Badiou, Butler, Žižek, Antonio Negri, Leo Panitch or Donna Haraway write books that are no less substantial than the ones published by previous generations of critical intellectuals.
This doesn't mean that the left shouldn't use new media, of course. These were abundantly taken advantage of, for instance during the Arab spring, to mobilise and organise. But when it comes to elaborating relevant ideas by way of the new media, much remains to be done. One pioneering initiative has been that of David Harvey, the British radical geographer based in New York, who recorded his classes about Marx's Capital and posted them on his website, where they have been seen by thousands around the world. More of this is needed.
This is not to say that the teaching only goes one way. The ongoing social movements have produced and will produce in the years to come innovative knowledge and political knowhow. One striking example is the question of "gratuity" – the claim for free access to public services, such as parks in Turkey or public transportation in Brazil, has been central to these movements. Yet there exists no serious theory of gratuity in critical theories today, which would provide a history of this demand, or analyse its anti-capitalist potential. Hence, more than ever, intellectuals should learn from the movements from below. This means not only supporting them "from outside" once they have occurred, as many have done, but conceiving of one's intellectual activity as part and parcel of a collective intellectuality. Only then will the monopoly of academics on the production of influential critical theories be broken.
Aine ei lopu. Sen jalostaminen, tuottaminen, pakkaaminen ja markkinointi koukuttaa taatusti jatkossakin suurinta osaa kaikista ihmisistä nopean, yksiselitteisen ja laksennallisesti helpon aineellisen vaurastumisen toivossa. Luultavasti myös varsin pitkään nämä hyötyä tuottavat oikeuttavat helpoiten paikkansa yhteisön jäseninä.sano pjjarvelainen
And what a wonderful way to learn Finnish, the Universal Language of non-verbal communication!
N'S MOVEMENT BUILDING
The structure of sexism
50.50 Editor's Pick
Finland is regularly touted as a paragon of gender equality and one of the most progressive countries for women’s rights. So why are its rates of domestic violence almost twice the European average?
Finland may the best place in the world to be a mother or a student, and a great place to be a female politician, but it’s a less appealing place to be in a committed relationship.
The country of 5.3 million is often hailed as a paragon of gender equality, and for good reason: it was the first country to have two women serving simultaneously as president and prime minister, and the famously difficult Finnish language even boasts gender-neutral pronouns that everyone uses. Finland has received many accolades: The World Economic Forum’s Global Gender Gap report, which ranks access to education, healthcare, politics and employment, ranks Finland second, after Iceland.
But what these metrics and international surveys miss is the endemic problem of domestic violence in the country, much higher than its Nordic counterparts. Finland has repeatedly been admonished by the United Nations High Commissioner for Human Rights, the body tasked with implementing the Convention Elimination of Discrimination Against Women (CEDAW).
The rate of domestic violence in Finland is almost twice the European average, at 43.5 percent, according to Naisten Linja, a hotline for victims of family violence. Twenty percent of all homicides in Finland are attributed to a woman’s death at the hands of a current or former partner, according to the National Research Institute of Legal Policy.
Despite the fact that it is the only Eurozone country that maintains an AAA credit rating, it does not have the amount of shelters for domestic abuse victims. There are only 21 shelters in the entire country, according to the public broadcaster YLE. That means there is room for 108 abuse victims, five times less than the European Council recommends.
This is a result of the paradox of gender equality as manifest in the post-WWII welfare state building project, according to Suvi Ronkainen, a professor at the University of Lapland whose research has focused on sexual violence.
“We do not do open feminist politics,” Ronkainen told openDemocracy 50.50. “Our welfare state wasn’t an open feminist project. It wasn’t even a project for the affirm women’s rights, it was part of nation building.” Ronkainen stresses that any policy development like free daycare, or even abortion, is presented to the family as “pro-family,” rather than pro-women.“Our political arena and the practices within each are such that if you want to do something that could be called good for women, it has to be presented as something that is good for others.”
Women’s equal rights are protected in the public sphere but not in the private sphere, says Paivi Naskali, a professor of Gender Studies at the University of Lapland. “The welfare state has given many rights to women, but this policy has concentrated on the labor market and womens’ ability to participate in working market, not equality in private life,” she said.
As a result, mediation, rather than the judicial system, is still considered the best means of coping with domestic violence. This approach has been sharply criticized by Amnesty International in its most recent report about rape in Nordic countries.
“Mediation is not an appropriate method of dealing with crimes of violence against women, as such processes do not offer protection equal to the criminal law and frequently lead to repeated re-victimization of women at risk,” they wrote in the report. The reliance on mediation may be one reason why the number of reported rapes in Finland is far lower than its Nordic neighbors, according to the same report. In Finland, only 2-10 percent of rapes are reported, compared to 25 percent in Denmark.
The reliance on mediation and the slow criminalization of rape in marriage, which occurred in 1994, 20 years after most of Finland’s neighbors, is a result of strong Finnish attitudes about privacy, individuality and endurance, says Kevat Nouisainen, a lawyer active with Amnesty International.
“It has been very difficult to have any changes in the penal code when it comes to assault and sexual offenses,” said Nousainen. “A specific problem to be dealt with has been an old procedural way of looking at certain types of crimes...that is the idea that certain types of crime are not under public prosecution and the victim has to demand that the prosecution starts.”
After the Finnish government adopted a National Gender Action Plan last year, but progress is slow and it does not look like the country will be able to ratify the Council of Europe’s Istanbul Convention, the first European legally binding instrument governing violence against women, any time soon.
After a recent review of current legislation by the Finnish foreign ministry, “There was so much critique about the lack of resources and problems of legislation,” Nouisainen said. “The convention is supposed to protect the victims, prevent violence, to see that the perpetrators are punished, and we have problems in all of these areas.”
According to Eurobarometer, 38 percent of Finns know of a female friend or family member who is a victim of domestic violence but 32 percent say that while domestic violence is unacceptable, it does not always require punishment, more than twice the EU average.
Many ascribe Finland’s particularly tumultuous history of violence--five wars in the twentieth century, and the lingering vestige of obligatory military service for men (women can opt in, but few do).
“To do violence is not taboo in Finland, but to be victimized and to be vulnerable and weak, that is much more taboo,” says Ronkainen. “In a way or another, we respect that kind of strong agency, the way that people survive on their own.”
e Say julkaisi vuonna 1803 teoksensa Traité d’économie politique, josta myöhemmin johdettiin Sayn laiksi kutsuttu periaate, jonka mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä. Sayn laki on edelleen yksi valtavirtaisen makrotalousteorian kulmakivistä, vaikka itse taloustiede onkin muuttunut paljon 210 vuoden aikana. Sayn lain mukaan kokonaiskysynnällä ei ole makrotaloudellista merkitystä, vaan kokonaistuotannon kehitys riippuu lähinnä työn tarjonnasta ja tuottavuudesta. Moderni uusklassinen taloustiede katsoo kokonaiskysynnän vaikuttavan makrotalouteen lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä Sayn lain uskotaan yleensä pätevän.
Sayn lakia analysoidaan juhlaseminaarissa paitsi nykyaikaisena talousteoreettisena ideana myös Sayn perintöä kunnioittaen poliittisen talouden ilmiönä. Sayn laki vaikuttaa myös nykyaikaisessa talouspolitiikassa. Jos Sayn lain oletetaan pätevän, talouskasvun ja työllisyyden vauhdittaminen näyttää edellyttävän vain työn tarjontaa ja tuottavuutta tukevia toimenpiteitä eli tarjonnan säätelyä. Samalla kysynnän säätelyn merkitys talouspolitiikassa vähenee tai poistuu kokonaan.
Seminaari koostuu kolmesta osasta. Seminaarin kahdessa ensimmäisessä osuudessa kuullaan neljä esitelmää, joissa esitetään jälkikeynesiläistä kritiikkiä Sayn lakia kohtaan ja kuullaan valtavirran taloustieteen vastauksia kritiikkiin. Viimeisen osuuden paneelikeskustelussa pureudutaan siihen, miten Sayn laki voi vaikuttaa käytännön talouspolitiikkaan. Yhtenä paneelin teemana on Sayn lain merkitys kotimaisessa rakenneuudistuskeskustelussa.
Tilaisuus on suunnattu erityisesti talousteoriasta ja poliittisen talouden tutkimuksesta kiinnostuneille opiskelijoille ja tutkijoille. Tilaisuus on avoin myös kaikille muille kiinnostuneille. Tervetuloa!
Seminaarin ohjelma:
16.00–16.15 avaussanat
16.15–17.05 LUOKO TARJONTA OMAN KYSYNTÄNSÄ?
Tohtorikoulutettava Lauri Holappa, Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos
Ylijohtaja Juhana Vartiainen, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus
17.05–17.55 VAIKUTTAAKO KOKONAISKYSYNTÄ TUOTTAVUUTEEN?
Väitöskirjatutkija Jussi Ahokas, Itä-Suomen yliopisto, Historia- ja maantieteiden laitos
Tutkimusjohtaja Mika Maliranta, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos
17.55–18.30 MITEN SAYN LAKI VAIKUTTAA TALOUSPOLITIIKKAAN? (paneelikeskustelu)
Erityisavustaja Ville Kopra, valtiovarainministeriö
Tutkijatohtori Ville-Pekka Sorsa, Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos
Tilaisuuden puheenjohtajana toimii väitöskirjatutkija Elina Aaltio Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta.
Tilaisuuden järjestävät yhdessä Poliittisen talouden tutkimuksen seura ja Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitos.
http://www.poliittinentalous.fi/
http://www.helsinki.fi/politiikkajatalous/
Lisätietoja:
Lauri Holappa (lauri.holappa@helsinki.fi ja p. 191 24907)
Ville-Pekka Sorsa (ville-pekka.sorsa@helsinki.fi)
.
Kuuluu kategoriaan: Ajankohtaista, Tiedotteet
Constitution of the Athenians, 4th century BC.
*
Onko liberaalisten parlamentaaristen demokratioidemme edustuksellisen valtaeliitin perimmäinen pyrkimys varjella kansaa siltä itseltään, jotta valtaeliitti voisi samalla varjella itseään kansalta?
.
1
Ongelmallinen demokratia: Demokratian kriisistä kohti orgaanista demokratiaa [osat I ja II, Rami Leskinen]
.
http://sarastuslehti.com/2013/09/13/ongelmallinen-demokratia-osa-i-antiikin-alkulahteelta-liberalismin-harhapoluille/
http://sarastuslehti.com/2013/11/06/ongelmallinen-demokratia-osa-ii-demokratian-kriisista-kohti-orgaanista-demokratiaa
.
2
Tämä on parasta poliittisen filosofian analyysia, mitä Sarastuksen eli Suomen konservatiivi-älykköjen verkkolehdessä toistaiseksi on julkaistu [etenkin osa II].
.
Mitä Leskisen referoimaan Alain de Benoist’n esittämään poliittisen liberalismin ja edustuksellisen demokratian kritiikkiin tulee, pidän sitä monilta osiltaan [en siis kaikilta] kohdallisena ja pätevänä.
.
Samalla Benoist’in liberaalin demokratian tilalle tarjoama melko hatara joskin perusteiltaan hahmotettavissa oleva orgaanisen demokratian malli näyttäytyy minulle kuitenkin utopiana, joka tulee väistämättä päätymään ulkoryhmiin kohdistuvaan rasismiin ja fasismiin, koska se ei ole toteutettavissa kuin väestöltään erittäin pienissä yksiköissä, joiden jäsenillä ei ole keskenään perustavia erimielisyyksiä kannattamistaan vahvoista arvoista ja maailmankatsomuksiaan koskevista uskomuksista, mutta jotka tästä seuraten eivät myöskään voi sallia arvoistaan ja uskomuksistaan selvästi eroavien ihmisten saada vaikutusvaltaa yhteisössään.
.
Näin vahvan yhtenäisyyden vaatimuksen toteutumiseksi ja ylläpitämiseksi tarvittavat sanktiot eli sananvapauden poliittisesti legitimoitu kontrolli [suora kansanäänestys ei ratkaise tätä dilemmaa, koska siinä kansan pitäisi kyetä asettumaan jopa perusarvojaan vastaan, mikä hajottaisi koko järjestelmän koheesion], sensuuri, kansalaisoikeuksien rajoittaminen ja viimein jopa yhteisöstä karkotus, ovat minun ‘semanttisen’ ymmärrykseni mukaan kaikkea muuta kuin demokraattiseksi luokiteltavan poliittisen järjestelmän tunnusmerkkejä.
.
Liian vahvassa orgaanisen demokratian mallissa [johtuen itse mallin toteutumisen mahdollistavista ehdoista/kriteereistä] ei siis ole kyse demokratiasta lainkaan vaan totalitaaris-uskonnollisesta yksimielisyydestä, jossa asioista ei tarvitse [tai pikemminkin: ei voi] äänestää lainkaan, sillä jo erimielisyys itsessään ilmentäisi epäluuloa ja kritiikkiä itse yhteisön perusarvomaailmaa kohtaan, joka kuitenkin koko yhteisön olemassaolon ehto, perusta ja tarkoitus.
.
Benoist tosin pystyy vakuuttavasti osoittamaan, miten liberalistis-edustuksellinen parlamentarismi on nihiloinut [tyhjentänyt sisällöllisestä merkityksestään] sekä sananvapauden että äänioikeuden pelkästään muodollisiksi oikeuksiksi, jotka muistuttavat pikemminkin tyhjänpäiväistä ja vaikutukseltaan joko kuoliaaksi vaiettua [tai lopulta vaiennettua] satiiria ja näennäisen tärkeillä asioilla mässäilevää viihdettä kuin toimivat kansan tahdon [*] uskottavana ilmaisuna ja siirtämisenä/siirtymisenä valtasuhteiden uudelleen järjestämiseksi tarvittavan, poliittisen legitimaation omaavan, hallituksen muodostamisen määrällisenä sekä laadullisena kriteerinä.
.
[*] Tätä oletettua ‘kansan tahtoa’ manipuloidaan taitavasti puolue- ja vaalipoliittisilla järjestelyillä sekä poliittisen valta- että finanssi-eliitin hallinnoimassa mediassa.
.
3
Mitä sitten sekä konservatismin kanssa flirttailevan Benoist’in että anarko-marxistien vahvasti ihannoimaan antiikin Kreikan suoran demokratian malliin tulee, pitää asian selventämiseksi muistaa seuraava historiallinen tosiasia [tai ainakin sellaisena yleisesti pidetty], joka paljastaa molempien utopioiden todellisen luonteen.
.
‘Ateenan demokratia oli ‘välitön’ sikäli, että kaikki noin 40 000 mieskansalaista saattoivat periaatteessa ottaa osaa päätöksentekoon. Kansankokouksen valamiehistön vähimmäismääräksi oli kuitenkin asetettu 6000 kansalaista, joista kansantuomioistuimeen valittiin kerralla tavallisesti 501. Kun tähän lasketaan mukaa vapaat ei-kansalaiset [naiset, lapset, ei-kreikkalaiset], saadaan vapaiden ateenalaisten määräksi noin 200 000. Kun tähän lisätään orjat, lähestytään puolta miljoonaa. Ateenan demokratia oli siis loppujen lopuksi melko aristokraattinen hallintojärjestelmä: noin kymmenesosa koko väestöstä saattoi periaatteessa edustaa itse itseään, ja muilla ei ollut mitään sanan sijaa.’ [Riku Juti: Tiedon filosofia, antiikista nykyaikaan [s. 46, alaviite].
.
Jos tätä mallia siis pidetään suoran, välittömän demokratian paradigmana, puhutaan pikemminkin harvainvallasta kuin siitä järjestelmästä, jonka olemme Ranskan vallankumouksen alulle paneman poliittisen kehityksen myötä demokratiaksi käsittäneet ja säätäneet.
.
En yhtään ihmettele, että konservatiivit kokevat kyseisen mallin houkuttelevaksi, koska se de facto perustuu käytännössä ilmiselvään rasismiin - tosin ‘luonnolliseen’ ja siten hyväksyttyyn rasismiin. Rasismihan merkitsee aina ihmisten välisten ‘luonnollisten’ statussuhteitten ‘luonnollista’ hierarkiaa, jolla legitimoidaan yhteisöllisen organisaation toiminnallinen perusta.
.
Mitään statussuhteiden hierarkiaa [Platonin Valtion-mallin mukaista sotilasleiriä tai teknokraattis-meritokraattista valtaeliittiä] ei kuitenkaan ole olemassa ‘luonnollisesti’ eli ikuisesti/jumalallisesti annettuna yhteisöllisenä rakenteena, vaan se muodostetaan aina hegemonisen vallan ja sanelun pohjalta, eikä hegemonia koskaan ole luonnollista siinä mielessä, että se toteuttaisi kaikkia ihmisiä koskevan oikeudenmukaisuuden kriteerit. Tämä normatiivinen fakta pätee myös siihen tilanteeseen ja niihin edellytyksiin, jotka mahdollistivat antiikin Ateenan vapaitten kansalaisten suoraan/välittömään päätöksentekoon pyrkineen ja melko nopeasti omaan mahdottomuuteensa [manipulaatioon ja korruptioon] kaatuneen demokratia-kokeilun [Sveitsin suora demokratia perustuu aivan toisenlaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja äänestysteknologiaan kuin Ateenan malli].
.
Miksi anarko-kommunistit sitten suosivat tätä mallia? Heidänhän pitäisi ihmisarvon suhteen ainakin periaatteessa olla liberaaleja universalisteja, joille miten tahansa perusteltu sisä- ja ulkoryhmien välinen fundamentaalinen erottelu on porvarillisen luokkavallan pystyttämä hegemoninen muuri, jonka ainut tarkoitus on legitimoida hallitsevan luokan arvo- sekä ansaintalogiikka ja sen seurauksena syntyneet privilegiot. Mitään ‘luonnollisia arvo- ja statushierarkioita’ ei siten myöskään ole olemassa kuin enemmän tai vähemmän rasistisia motiiveja implikoivina ennakkoluuloina.
.
En ole keksinyt muuta vastausta tähän anarkistien antiikin suoran/välittömän mutta oligarkkisen demokratian hypetykseen kuin, että ‘pseudototuudestaan’ huumautuneina he ilmeisesti onnistuvat tosiasioista täysin piittaamatta valehtelemaan itselleen ja tovereilleen niin merkillisen taitavasti [itse asiassa konservatiivit ovat heitä rehellisempiä, koska toimivat johdonmukaisesti piilorasististen arvojensa pohjalta], että kääntävät vaikka mustan valkoiseksi, kunhan vain pääsevät itsetarkoituksellisesti muuttamaan maailmaa eli barrikadeille mesoamaan ja jopa pommeja heittelemään. Teorian suhteen anarkistit kuitenkin elävät turvallisesti ‘älyllisessä [ikään kuin mystisessä] pimeydessä’, jota tosin [päinvastoin kuin uskonnollis-mystisessä kokemuksessa] kirkkainkaan jumalallinen valo ei pysty läpäisemään silloin, kun he tuohon dogmaattiseen pimeyteensä kaikkein ‘akuuteimman totuuskiimansa’ vallassa uskovat. - - Jos heidän pimeytensä olisi valoa, itse aurinkokin kalpenisi sen rinnalla.
.
4
Väitän, että 1] siinä missä anarko-kommunistit ovat kyvyttömiä tiedostamaan ja ymmärtämään omaa ‘perverssiä kaipuutaan’ totalitarismiin, siinä 2] konservatiivit eivät suin surminkaan halua tunnustaa, että heidän [de re/de dicto] ‘luonnollisiin statuksiin’ perustuva yhteiskunnan ‘luonnollinen hierarkisointinsa’ ei [de facto] ole lopultakaan muuta kuin tietyn yksittäisen sisäryhmän hegemoniaa ulkoryhmiin nähden: sisäryhmän, jonka jäsenet kuuluvat samaan uskonlahkoon, samaan kansaan tai ainakin samaan heimoon, joilla on sama kieli ja jotka ylipäätään jakavat samantyyppiset arvotraditiot ja kulttuuriset tavat.
.
Jokainen, joka vähänkin tuntee 1900-luvun eurooppalaista historiaa, oivaltaa heti, että juuri ne yhteiskunnat, jotka perustivat yhteiskunnallisen hallinnan tällaisten aatteellis-asenteellisten lähtökohtien varaan, olivat taipuvaisimpia ajautumaan de facto rasismiin [Italia, Espanja, Saksa]. Mikä ei tarkoita, etteikö myös anarko-totalitaristinen valtio olisi viime kädessä rasistinen, koska koko sen olemassaolo perustuu pakotettuun yksimielisyyteen [universalismi kun ei voi toteutua ilman maailmanhallitusta eli jonkin asteen totaalia pakkoa], joka/mikä johtaa aina vainoharhaiseen hallinto-alamaisjärjestelmään. Totalitarismissa itse asiassa kaikki ihmiset vainoavat toisiaan ja tätä sitten kutsutaan todelliseksi vapaudeksi ja demokratiaksi[?!]
.
Konservatiivinen ‘rasismi’ on siinä mielessä ‘luonnollisempaa’ kuin pakotettu liberaali universaalisuus [joka ikään kuin universalismin ‘perversiona’ ilmenee totalitaarisena kontrollina etenkin teknologisen kehityksen myötä], että se ainakin alunperin on elämänmuodoltaan ja etnisyydeltään määrätyn/rajatun väestöryhmän aidosti vapaaehtoinen yhteenliittymä.
.
Aidosta vapaaehtoisuudesta huolimatta tai oikeastaan juuri sen takia konservatiivien oletus siitä, että arvoiltaan ja elämänmuodoltaan toisistaan poikkeavat sisäryhmät voisivat elää rauhanomaista rinnakkaiseloa on sekä psykologisesti, poliittisesti että historiallisesti kehno ja jopa paikkansapitämätön utopia. Israelin valtio ja ylipäätään juutalais-islamilaisten kulttuurien [ainakin hourupäisimmät] perilliset käyköön esimerkkinä tästä mahdottomuudesta. Mistä muusta ‘Länsirannalla’ on kiistelty kuin juuri kahden tai useamman sisäryhmän mahdollisuudesta/mahdottomuudesta elää keskenään rauhanomaisesti - jo yli 2500 vuotta!
.
Kahden tai useamman konservatiivisen yhteisön välillä vallitseva rauhanomainen ‘pluralismi’ on lähes yhtä mahdoton utopia kuin Lev Trotskin haikailema kommunistinen maailmanvallankumous. Konservatiivisten yhteisöjen välinen kommunikaatio/suhde on kuitenkin huomattavasti toimivampi ja rauhallisempi perustuslailtaan liberaalin emovaltion sisällä [esim. USAssa] kuin yksittäisten konservatiivisten valtioiden/kansojen/yhteisöjen välillä [esim. Lähi-Itä]. Muun muassa tämä tosiasia tekee nimimerkki Valkean uskonnollisen pienyhteisöhypetyksen jokseenkin ongelmalliseksi.
.
Miten mikään vakaumuksellinen ryhmä voi modernissa maailmassa eristäytyä kulttuurisesti omiin oloihinsa ja turvata samalla yhteisönsä jäsenten toimeentulon sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ilman, että kyseisen sisäryhmien jäsenet saisivat, väistämättömässä kontaktissa ulkoryhmien tapojen ja organisaatioiden/instituutioiden kanssa, vaikutteita, jotka ‘maallistavat’ ja vieraannuttavat heitä omasta sisäryhmästään? Vasta ja vain taivaassa kun voi ymmärtääkseni elää pelkästään eettisesti sekä hengellisesti ‘pelastettujen ja puhtaitten’ ihmisten kanssa.
.
Trotski oli jopa Marxia utooppisempi juutalaisen millenialismin ja messianismin perinteen sekoittama [kommunistivallankumouksellisten ehkä lahjakkain] höyrypää. Ernst Bloch ateistisessa ‘Toivon teologiassaan’ on sentään fenomenologisesti paljon kiinnostavampi millenialisti kun vallankumoukselliset etno-sukulaisensa Marx ja Trotski.
.
Eurooppalaisen fasismin, rasismin ja totalitarismin siemenet ovat joka tapauksessa jo alunperinkin muhineet Lähi-idässä ja nimenomaan seemiläisen Aabrahamin kiveksissä. Muhammedia sen sijaan pidän juutalaisuuden kehnona jäljittelijänä, jonka ratkaisu paimentolaisheimojen koheesion ja integraation ylläpitämiseksi/säilyttämiseksi oli ratkaisevasti primitiivisempi ja ‘vaarallisempi’ [ekspansiivinen lakiuskonnollisuus] kuin Aabrahamin ja hänen verisukulaistensa ‘lokaali etnoversio’, josta sittemmin siis muodostui etno- ja uskontotyyppisen rasismin paradigmaattinen esikuva [Jumala on valinnut pelastettavaksi ja/eli tehnyt liiton vain Israelin kansan – ei muiden – kanssa: näin syntyi rasismi vanhatestamentillisen Jumalan tahdosta].
.
5
Aleksanteri Suuren sotien jälkeen antiikin välimerellisen maailman kulttuurinen turbulenssi [hellenismi] alkoi horjuttaa alueen vanhojen yhtenäiskulttuurien arvomaailmaa ja elämänmuotoja. Kreikan klassisella kaudella luodut yhteiskunnallis-filosofiset systeemit [Platon, Aristoteles] joutuivat uusien tulkintojen ja sovellutusten kohteeksi väestön liikkuessa Rooman imperiumin samanaikaisesti laajetessa Välimeren alueella yhä lisääntyvässä määrin.
.
Näin sekä kulttuuris-sivistyksellinen muutos että sen ajan tunnetun maailman sisällä tapahtuvan liikkuvuuden lisäys saivat aikaan kulttuurien sisäisen moniarvoistumisen eli aikansa globalisaatio-pluralisaatio-ilmiön, jonka/minkä eräänä seurauksena Kreikassa syntyi ensin kosmopoliittis-stoalainen [elämän]filosofia ja sittemmin Israelissa lakiuskonnollista yhteisöetiikka radikaalisti uudistava Jeesus Nasaretilainen sekä Kristus-uskoon kääntynyt fariseus-Paavali, joka muokkasi Jeesuksen opetuksista mm. stoalaisen universalismin kosmopoliittisista periaatteista vaikutteita ottaneen uuden uskonnon.
.
Ihmiskunnan aatteellinen historia on antiikin ajan tapahtumien jälkeen ollut yhtä ja samaa universalistis-nihilistisen kehityksen eli kristinuskon, valistuksen, liberaalin demokratian ja sosialismin hajoamiseen päätyvää kriisiä, jonka lopussa odottaa liberaali-universalistien ja konservatiivi-lokalistien välillä käytävä, tällä kertaa informaatioteknologinen, sota.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Alain_de_Benoist
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alain_de_Benoist
http://sarastuslehti.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Athenian_democracy
Demokratioista ja niiden toimivuudesta
IDA kirjoitti ‘Politiikkapäreeni’ kommentissaan: En usko, että Ateenan mallia ihannoidaan suoraan sellaisenaan, vaan sen ideaa kaikkien suorasta osallistumisesta. - - Toisaalta on tietenkin selvää, että mikäli demokratia on orgaanisesti paikallista se rajoittaa ulkopaikkakuntalaisten (ulkopuolisten) päätäntävalta. Sen voi nähdä rasismina. Mutta kuitenkaan suhteen ulkopuolisiin ei ole pakko olla mikään omistajan ja orjan suhde. Ongelmallinen se tietysti on, mutta mikä ei olisi?’
.
1
Mahdollisimman laaja [globaali] suora demokratia on anarkistis-ideologisena projektina vaarallinen illuusio, jonka seuraukset ovat aina [ennemmin tai myöhemmin] kontrafinaalisia [enemmistö äänestää itselleen tyrannin], elleivät ne jo lähtökohdissaan ole rasistisia kuten Ateenassa.
.
Lokaali suora demokratia esim. modernin minivaltio-Sveitsin mallin mukaan on asia erikseen. Valtion/maan koko, sijainti ja/eli geopoliittinen historia sekä perustuslaillinen äänioikeus- ja osallistumisperinne ratkaisevat soveltuuko sinne suora demokratia.
.
Dunbarin luku [ks. linkit] saattaisi kuitenkin toimia suoran demokratian mahdollisuutta merkittävästi rajoittavana ‘faktana’. Miten esim. yli 250 hengen joukko voi päättää ‘kansan tahdon mukaisesti’ yhteisistä asioista, jos/kun jokaisen ryhmän jäsenen tulisi tuntea toisensa ja pystyä keskustelemaan keskenään ennen päätöksentekoa?
.
Tässä joudutaan väistämättä turvautumaan ainakin väliaikaisesti edustuksellisuuteen eikä näin ollen voida välttää sekä representatiivisuuteen sinänsä [miten kukaan voi edustaa minua minun omassa asiassani?; vrt. pappeuden oikeutus ihmisen ja Jumalan ‘välissä/välittäjänä’ ja kummankin ‘edustajana’] että vaalijärjestelmän reliabiliteettiin ja [etenkin] validiteettiin liittyviä ongelmia. Validiteetin (laadullisen pätevyyden) dilemma ei tietenkään voi ratketa pelkällä matematiikalla, koska kansan tahto tai ylipäätään minkä tahansa tahdon päätös ei ole redusoitavissa laskutoimitukseksi, ellei sitten viime käden turvautuminen kolikonheittoon ole matemaattinen ‘päätös’, jonka kaiken lisäksi matematiikka ‘itse’ tekee (hehheh)].
.
2
Konservatiivisen [myös benoist’laisen] orgaanisen demokratian [joka ei siis ole synonyymi suoralle demokratialle] laatukriteerit nousevat aina hyve-eettisistä lähtökohdista, olivatpa nuo hyveet sitten homeerisia, aristoteelisia, kristillisiä tai ylipäätään ideaalis-yhteisöllisiä. Hyveellisyys orgaanisessa demokratiassa ei ole niinkään ‘välittömän inhimillisen tarpeen’ kartoitukseen perustuvaa arviointia [kuten ‘valistuneesti’ ajatteleva ‘tiedekansalainen’ ilmeisesti toivoisi] kuin valmiutta tietyn ‘ihanteellisen ihmisyyden’ ja sen mahdollistavan yhteiskunnan perustamiseen ja säilyttämiseen [Hegelin ‘orgaanisesta demokratiasta’ ei tosiaankaan näin (yksinkertaisesti) ajateltuna ole pitkä matka fasismiin ja totalitarismiin].
.
3
Kansalaistottelemattomuutta en kuitenkaan pidä ‘ideologisena’ anarkismina vaan päätöksenteossaan jälkeenjääneen ja ‘dementoituneen’ parlamentaarisen demokratian [etenkin sen lainsäädäntöproseduurien] autenttisimpana kritiikkinä, jota pelkkä asioita kaaoksen asti hölöttävä sosiaalinen tai ‘virallinen’ valtamedia ei pysty artikuloimaan kuin enintään poleemisesti ja viihteellisesti puhumattakaan siitä että tuo kritiikki organisoituisi muutosvoimaksi [joko valtio tai yksityinen finanssi-bisnes omistaa median: miten siitä kahleet jalassa voisikaan tulla poliittinen muutosvoima].
.
Sosiaalinen media ei synnytä useimmiten kuin pelkkää massavouhotusta vailla pitkälle harkittua sitoutumista mihinkään asiaan, kun taas virallinen media jää lopultakin Pressi-klubin viihde-tasolle: senkin vuoksi, ettei asiallista poliittista kritiikkiä pystytä siirtämään tehokkaasti eduskuntatasolle kuin äänestyksissä, jos niissäkään. Intiimit tekstiviestit ja muu poliittisesti lopultakin täysin epäolennainen kyllä nostetaan tikun nokkaan [no – juuri sehän näyttäisi olevan tuo mystinen ‘perussuomalaisen kansan oman tahto’: kaunainen herraviha ja sensaatioista elävä moraalipilkunviilaus (;)].
.
Myös sos.-viihde-media-hömpän takia aidosti sitoutunut kansalaistottelemattomuus on suorastaan välttämätöntä. Virallinen lainsäätäjä on joka tapauksessa sekä päätösbyrokratiaan että edustukselliseen vallankäyttöön sisältyvän ‘tyhjäkäynnin’ ja puoluepoliittisen pelin [~ edustuksellisen demokratian ‘rakenteellinen korruptio’] takia aina jonkin verran myöhässä ja varmistamassa valtaeliitin de facto privilegioita [mm. pääomaverotusta laskemalla].
.
4
‘Kansan tahto’/’yleistahto’ on ‘melkein’ pelkkä illuusio sekin. Ajatus kansan yhteisestä tahdosta on yhtä häilyväinen, manipuloitavissa oleva, muuttuva ja epämääräinen demokratian lähtökohta kuin säälin ja sympatian [altruistisesti itsekkäät eli ihmiseen liittyen jopa narsistisen tekopyhät] tunteet oikeudenmukaisuuden perustana moraalifilosofiassa. Fasistien ja kommunistien on ollut kirjaimellisesti vaarallisen helppoa käyttää hyväkseen ihmisten psykologista labiiliutta ja siten heidän manipuloitavuuttaan vetoamalla poliittisissa vaatimuksissaan kansan tahtoon.
.
Markkinatalousdemokratioissa liberaali poliittinen kapitalismi sen sijaan lobbaa itse itseään jatkuvasti miltei joka paikkaan tunkeutuvan mainosten virran myötä ja lopulta Pekka Himasen kaltaisten konsulttien jargonilla [entinen anarko-tekno- ja nykyinen bisnes-marxisti Manuel Castells & Poika konsultoivat oikeistoa tuottamaan voittoa ihmisarvoisemmalla tavalla, positiivisen hengen vallassa, iloisesti, ilman huonoa omaatuntoa eli ilman omien motiiviensa jatkuvan ja perusteellisen reflektoinnin vaatimusta = sietämättömän tekopyhää pelagiolaisuutta].
.
5
Kapitalismin kannalta on suorastaan hyödyllistä vedota tunteisiin pyrittäessä järjestämään kaikentyyppinen sosiaali- ja kriisiapu vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden pohjalle, koska siihen ei kapitalistin tarvitse ottaa verotuksellisestikaan osaa, mutta josta se kuitenkin voi hyötyä uusia markkina-alueita etsiessään. Sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita ei kuitenkaan voi rakentaa vain hyväntekeväisyyden muttei myöskään yksityisen yrittämisen ja omistuksen varaan, koska miten se, joka on kiinnostunut vain omasta edustaan eli voitosta, voisi olla aidosti kiinnostunut ihmisten terveydestä tai ylipäätään minkäänlaisesta hyvinvoinnista [jos ja kun vain ‘sairaus’ tuottaa voittoa], ellei sitten ihmisiä ajatella karjana, jota pitää ruokkia [uusilla taudeilla, uusilla diagnooseilla, uusilla lääkkeillä], jotta se lypsäisi kapitalistille koko ajan enemmän hyötyä/voittoa. Paljon maninostettu yksityisten palvelujen suurempi tehokkuus julkisiin nähden osoittautuu ainakin peruspalvelujen järjestämisen suhteen pelkäksi markkina-liberalistien laskelmoiduksi valheeksi, jonka sekä empiiriset että normatiiviset tosiasiat kumoavat mennen tullen.
.
6
En ota tässä yhteydessä kantaa IDAn kommentin ehkä hankalimpaan osaan [jos nyt oikeastaan mihinkään osaan], joka koskee ‘ulkoryhmiin’ luokiteltujen oikeuksien suhdetta sisäryhmäläisten oikeuksiin sisäryhmän sisällä - toisin sanoen kansalaisoikeuksien ja ihmisoikeuksien välistä suhdetta. Liberalistisen perinteen piirissä nämä oikeudet eivät voi/saa periaatteellisesti olla ristiriidassa toistensa kanssa, mutta ymmärtääkseni kiistaa käydään liberalismissakin yhä siitä, pitääkö kansalaisoikeuksien olla alisteisia ihmisoikeuksille vai päinvastoin, mikä vaikuttaa melko absurdilta keskustelulta: voivatko kansalaisoikeudet muka [edes teoriassa] olla ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa [paitsi ehkä orgaanisissa demokratioissa]?
*
http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/11/politiikkapareessa-vihaillaan-ensin.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Dunbarin_luku
http://en.wikipedia.org/wiki/Dunbar%27s_number
british in germanis Kommentti edelliseen päreeseen
Miten mitata 'orgaanisen demokratian' (*) laadullinen pätevyys?
.
Eikö tässä ole esitetty täysin ‘väärä' kysymys, sillä 'orgaaninen demokratia' [Benoist, Leskinen] ilmenee [tai sen ymmärtääkseni pitäisi ilmetä] aina kansan tahdon välittömänä vaikutuksena, jota ei minkäänlaisilla ‘edustuksellisilla’ välittäjillä ja/eli mittareilla tule vieraannuttaa siitä [siis kansasta] itsestään? Näin tapahtuu nimenomaan liberaali-demokraattisissa edustuksellisissa demokratioissa.
.
Miten orgaaninen demokratia legitimoi itsensä tai legitimoituu itsessään? Edessämme on uusi kierros Habermasin, Foucault’n ja Carl Schmittin [vain nämä kolme mainitakseni (**)] kommunikatiivisen toiminnan, strategis-diskursiivisen pelin ja poliittisen teologian kysymyksenasettelujen/ratkaisuyritysten parissa.
.
Onko laatu [semantiikkana] ylipäätään mitattavissa? Onko semantiikka [laatuna] ylipäätään kalkyloitavissa tai edes jotenkin objektiivisesti ilmaistavissa? Ei ole. Semantiikka ja matematiikka kuuluvat ontologisesti eri kategorioihin, jopa toisensa poissulkeviin kategorioihin. Laatu ja semantiikka ovat yhtä aikaa sekä universaalisia ‘mahdottomuuksia’ [‘Jumala ei ilmesty maailmassa’/Wittgenstein Tractatuksessa] että sosiaalisia konstruktioita [‘kielipelejä’, ‘käsitteen merkitys (semantiikka) on sen käyttö’/Wittgenstein Filosofisissa tutkimuksissa].
.
Näistä semanttisista ja metodisista lähtökohdista on laatua pyrittävä ymmärtämään. Fysikaalinen matematiikka voi paljastaa vain maailman ‘määrälliset’ lainalaisuudet, mutta ei sen ‘laadullista merkitystä’, koska sellaista ei ole edes olemassa kuin ‘mahdottomuutena’ [Jumalana], joka sisältyy matemaattiseen kaavaan sitä vähemmän, mitä eksaktimmin tuo kaava maailmaa kuvaa.
.
Semantiikka on ihmisen tietoisuuden ‘virhe’, epätäydellisen representaation ‘tuote’, konstruktio, joka katoaa ihmisen olemassaolon myötä. Kaikki semantiikka on siten ikään kuin itsestään selvää uskoa vallitsevan käytännön mukaiseen elämänmuotoon aivan samassa mielessä kuin kaikki puhe Jumalasta on ihmisen puhetta [olipa se uskovaa puhetta tai ei].
.
Analogisesti ajatellen laadun varmennus esim. orgaanisen demokratian suhteen voi tapahtua vain eräänlaisena itselegitimaationa, joka ei tarvitse tiedollista oikeutusta tai määrällistä evidenssiä, koska a] formaali oikeutus ja b] kalkyloiva evidenssi päätyvät aina a’] loogisen umpikujaan [regressio, ristiriita, kehä ja siihen verrattavat tautologia, auktoriteetti ja lopulta trivia] tai b’] joko fallibilismiin [evidenssi ei riitä – vielä?] tai täydelliseen eksaktiuteen [joka ilmaisee luonnonlain, jonka ainut ‘merkitys’ on sen kausaalisen tapahtumisen eli säännönmukaisuuksien ja liikelakien kuvaus, josta on poistettu ‘subjektiivinen intressi’ niin suuressa määrin kuin se vain havainnoivalle subjektille on mahdollista [ilman että subjekti tekee itsemurhan saavuttaakseen objektiivisuuden ;\].
.
Koska itselegitimaatio ei voi tapahtua oikeutuksen/evidenssin pohjalta kadottamatta/menettämättä ‘varmuuttaan’ joko sitä arvioivan metodin/kriteerin puutteeseen [muodollinen kriteeri ei pysty arvioimaan sisällöllistä merkitystä, koska sellaista kriteeriä joko ei ole tai se väistämättä kadottaa merkityksen mahduttaessaan sen Prokrusteen vuoteeseensa] tai tuohon kriteeriin itseensä sisältyvälle määrällisen vertailun ja/tai laskusäännön vaatimukselle [enemmistöpäätös Prokrusteen vuotena], täytyy itselegitimaation osoittaa ‘varmuutensa’ strategis-hegemonisin keinoin [vallankumous, suora toiminta, kansalaistottelemattomuus] eikä loputtoman kommunikatiivisen toiminnan määräenemmistöehtoon sidottuna [kyseinen määräenemmistöehto ei nimittäin mittaa laatua vaan - - ‘määrää’ ;\].
.
Kyynisesti [foucault’laisesti] ajatellen voisi väittää, että habermasilainen ideaali eli konsensus on käytännössä yhtä kuin väliaikainen kompromissi ja kompromissi taas on pelkkä modus vivendi, joka muutetaan ja muuttuu, kun osapuolille tulee otollisempi hetki strategisesti toisenlaisen [paremman] kompromissin saavuttamiselle. Niinpä myös orgaanisen demokratian itselegitimaatio, ellei se tapahdu suoran toiminnan kautta, voi onnistua vain kompromissipelinä, joka tähtää hegemoniaan [Hitler onnistui tässä pelissä vallan erinomaisesti 1933-34].
.
[jatkan tästä myöhemmin jossain vaiheessa]
.
(*) Authoritarian democracy has also been called organic democracy by some proponents) http://en.wikipedia.org/wiki/Authoritarian_democracy
.
(**) Koska en vieläkään ymmärrä, mitä Zizek ‘haluaa’ [;\], pidän häntä ‘vain’ loistavana ideologia-kriitikkona [frankfurtilaisen koulukunnan lacanilais-hegeliläisenä ‘ilmestyksenä’], mutten mitenkään uutta luovana poliittisena ajattelijana.
*
Miksi fasismi lumoaa?
http://areena.yle.fi/radio/2031689
http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/miksi_fasismi_lumoaa_43162.html
*
http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/11/politiikkapareessa-vihaillaan-ensin.html
http://netn.fi/398/398_netn_witt8.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Modus_vivendi
